En pidä itsestäni Helsingissä, ja se saa minut muuttamaan pohjoiseen

Meillä on koti ihan Helsingin keskustassa. Sitä remontoitiin pitkään ja hartaasti. Sisustusfilosofia on kuin suoraan Suomen kauneimmasta kodista: huonekaluja on ostettu pikkuhiljaa, niin että asiat oikeasti löytäisivät paikkansa. Taulujakin on muutama seinillä. Kaikki palvelut ovat lähellä, leikkipuisto kadun toisella puolella ja koulukin ihan vieressä.

Tänne muuttaessamme lupasin jatkuviin remppaprojekteihini kyllästyneelle miehelleni, että nyt ollaan meidän loppuelämän kodissa. Tämänhän pitäisi olla minun, Iisalmen tytön unelmien täyttymys.

Silti pyörin usein aamuneljältä ahdistuneena sängyssä ja mietin, miksi mieli ei rauhoitu. Tunnen luissani ja ytimissäni keskustan sykkeen, joka ei laannu edes öisin.

Kun avaan ulko-oven, pidän poikaani tiukasti kädestä kiinni, sillä auto hurauttaa vauhdilla ohi ihan nenämme edestä. Kiireiset bisnesnaiset kiitävät bleisereissään puolijuoksua ohi pähkinät treenikassista lennellen. Joukko nuorisolaisia on ängennyt saman sähköpotkulaudan kyytiin ja kiitää katua huolettomasti alaspäin.

Lenkkeilen Kaivopuiston rantaan. Mieli kaipaa raitista ilmaa ja kroppa huutaa luontoon. Moottoripyörä kiihdyttää korvia vihlovasti juuri ohi. Vedän syvään henkeä ja koetan imeä itseeni raitista ilmaa. Taustalla kuulen teinien kailottavan kovaan ääneen viikonlopun menoistaan.

Pysähdyn meren äärelle hetkeksi istumaan, sillä vesi on aina rauhoittanut minua. Sivusilmällä näen ihmisvilinän, mutta pidän katseeni tiukasti kiinni meressä. Postaan someen kuvan siitä, miten puolituntinenkin lenkki ja oma hetki tekevät ihmeitä, vaikka todellisuudessa niitä ihmeitä tarvittaisiin jatkuvasti ylivirittyneen hermostoni taltuttamiseen.

Myönnän, että olen aina ihmetellyt ihmisiä, jotka paluumuuttavat kotiseuduilleen. Mitä sellaista pikkukaupungilla voisi olla tarjottavanaan, mitä pääkaupunki ei meille anna? Paljonkin, ajattelen nyt.

Siksi päätin hypätä pois kuplasta ja Helsingin keskustasta. Pakkaan perheeni ja villakerrastot mukaan ja vuodenvaihteessa muutamme hetkeksi Rukalle. Sinne olen jo pitkään kaivannut, luonnon helmaan ja tunturin rauhaan.

Perheemme viettää siis tulevana talvena pohjoisessa kylmimmät kuukaudet ja kyllä, myös ne kaikkein pimeimmät ajat. Onneksi pääsemme myös hiihtämään auringon lämmittämille keväthangille. Saas nähdä, miltä kesän korvilla paluu etelään tuntuu.

Ja ei, en minä Helsinkiä ole alkanut inhota. Päinvastoin. Täällä on paljon sitä, mitä rakastan. En vain rakasta itseäni tässä ympäristössä. Tempoudun mukaan hulinaan, kiireeseen, täytän kalenterini liian tiukkaan ja tohotan ympäriinsä. Olen äreä ja onneton. En jaksa pitää itsestäni huolta. En pidä itsestäni täällä.

Rukalla toivon, että saan välillä juoda aamukahvini kynttilänvalossa, katsellen tykkylumen peittämiä puita.

Toivon, että voin lähteä lauantaiaamuna eväsretkelle metsään ja paistaa koko perheelle makkarat avotulella. 

Toivon, että naapureilla on aikaa vaihtaa kanssamme kuulumiset. 

Toivon, että saan opettaa omia lapsiani hiihtämään.

Toivon, että he löytäisivät palasen sitä maailmaa, jossa itse lapsuuteni elin. 

Toivon turvallista ympäristöä. 

Toivon, että minulla ja kaikilla muilla ei olisi kaiken aikaa kiire.

Some tai puhelimen pirinä eivät tietenkään hiljene pohjoisessakaan, jos en niitä itse hiljennä. Lapsukaisemme jatkavat hulinointia ja huuto raikaa, iltavillistä puhumattakaan. Toivon kuitenkin, että nuotiolla kuumennetut kaakaot lämmittävät pakkasessa kylmettyneiden sormien lisäksi myös sisintäni.

Ja ennen kaikkea toivon, että pohjoisen rauhassa pidän myös itsestäni enemmän.