Virpomisperinne juontaa juurensa aina ensimmäiseen palmusunnuntaihin, jolloin Jeesus ratsasti aasilla Jerusalemiin ja hänen eteensä heiteltiin palmunoksia. Toisaalta virpomisperinteeseen sisältyy myös ei-kristillistä luonnon mystiikkaa, sillä oksiin on kansanperinteessä uskottu sisältyvän taikavoimia.

Koska palmut eivät kasva Suomessa, ovat keväällä kukkivat pajut saaneet hoitaa palmujen tehtävää.

Suomalainen virpomisperinne on lähtöisin Itä-Suomesta

Suomalainen virpomisperinne on lähtöisin Karjalan ortodoksisesta ja luterilaisesta kulttuurista, josta se on myöhemmin omaksuttu muualle Suomeen. Alun perin virpominen merkitsi toisen ihmisen siunaamista, eli virvottaessa toivotettiin loruilla siunausta ja jopa oksat saatettiin siunata ennakkoon kirkossa.

Alkujaan virpojat eivät pukeutuneet noidiksi tai pupuiksi, vaan päällä oli juhlavat pyhävaatteet.

Alkujaan virpomassa käytiin lähinnä tutuilla, naapureilla, kummeilla ja sukulaisilla. Reissulle lähdettiin aikaisin aamulla, ja oli hienoa, jos joku tutuista onnistuttiin herättämään virpomalla. Palkkio haettiin yleensä vasta viikon kuluttua.

Lankalauantain perinnettä Länsi-Suomesta

Sen sijaan nykyiseen, karnevaalihenkiseen virpomiskulttuuriin on yhdistynyt länsisuomalaista lankalauantain perinnettä. Pohjanmaalla ja lännessä lankalauantaita eli pitkäperjantain ja pääsiäissunnuntain väliin jäävää aikaa pidettiin erityisenä noitien temmellysaikana. Uskottiin, että noidat lentelivät ja saattoivat pahimmillaan viedä vaikkapa karjaonnen.

Palmusunnuntai on säilynyt hallitsevana virpomispäivänä.

Tämä trulliperinne on sekoittunut itäsuomalaiseen virpomiskulttuuriin, minkä tuloksena nykyiset virpojat pukeutuvat noidiksi – tai muodin mukaan piruiksi ja Harry Pottereiksi. Palmusunnuntai on säilynyt hallitsevana virpomispäivänä. Lisäksi rohkeimmat uskaltautuvat nykyisin myös vieraiden ihmisten oville.