Puuportaat ja polku johdattavat Kellomäen kalliolta Vanhankaupungintielle. Reitti muistuttaa pientä viidakkoa: vehmaat lehtipuut kurottavat kohti taivasta, kukkivat sireenit tuoksuvat ja linnut laulavat. Aivan kallion juuressa kulkee Vanhankaupungintie, joka on varsinkin polkupyöräilijöiden suosima väylä. Sitä pitkin sujahtaa hetkessä Lahdenväylän kupeesta Koskelantieltä Hämeentielle.
Tämä puistomaisen rauhallinen, luonnon valtaama alue on Helsingin alkuperäinen sydän. Nykyisen Vanhankaupungintien varrella sijaitsivat alku-Helsingin raatihuone ja sen edustan tori sekä alueen kirkko. Yksikään niistä ei ole enää pystyssä. Hautausmaata reunustava yli 450-vuotias kiviaita on yhä ennallaan, ja alun perin maalattiaisen kirkon muoto ja koko piirtyvät esiin rakennuksen kivijalan rajaamasta hiekka-alueesta.
Ylitsepursuavan vihreyden keskellä on vaikeaa kuvitella, että kaupungin ensimmäisinä vuosikymmeninä alue oli puuton. 500–600 asukkaan Helsinki muodostui pienistä harmaista hirsituvista, joiden ylle kaupungin ykkösrakennukset, kirkko ja kaksikerroksinen raatihuone, kohosivat. Asukasmäärä tuntuu nykyhetken näkökulmasta naurettavan pieneltä, mutta arkeologi Jaana Mellasen mukaan näin ei ollut yli 400 vuotta sitten.
"Helsinki oli 1500-luvun lopulla tuikitavallinen, keskisuuri kaupunki Ruotsin valtakunnassa", kertoo kaupungin-museon kuva-arkistossa tutkijana työskentelevä Mellanen. Hän on julkaissut hiljattain kaupungin alkuvaiheista kertovan historiallisen sarjakuva-albumin.