Yksi ostos teki minusta ilmastopahiksen – silti tuttavan kritiikki vain ärsytti

Klik. Klik.

On vasta marraskuu, mutta ajatus tulevasta talvesta ahdistaa jo niin, että klikkaan ostoskoriin lentoliput Balille.

Haluan helmikuussa lämpimään, sillä en siedä kylmää, olen talvisin alakuloinen ja luonnettani leimaa krooninen levottomuus. Jonkin mukavan odottaminen tuntuu, jos ei ihan mielenterveysteolta, niin ainakin satsaamiselta omaan hyvinvointiin.

Elämme kulutusyhteiskunnassa, jossa ostaminen on välillä välttämätöntä. Tavarat menevät rikki, vaatteet kuluvat ja ruokaa on syötävä.

Omia kulutustottumuksiani ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua ekologisiksi. Asun kaupungissa pienissä neliöissä, en omista autoa tai syö punaista lihaa, mutta syntini on kaukomatkailu. Tänä vuonna olen lentänyt ulkomaille kolme kertaa.

Ostamani lentomatka Balille aiheuttaa 2,3 hiilidioksiditonnin päästöt jo yhteen suuntaan. Se vastaa 244 sähkösaunan lämmityskertaa.

Kirpaisee, mutta klikkaan siitä huolimatta lennot ostoskoriini.

Vaateostoksenikaan eivät perustu tarpeeseen. Pelkästään erilaisia kesämekkoja vaaterekeissäni roikkuu parikymmentä.

Myös ruokailutottumuksissani on parantamisen varaa. Vältän hävikkiä ja suosin kasvisruokaa, mutta sorrun usein broileriin ja nappaan kahviautomaatilta liian usein mukaani pahvimukin.

Sitran elämäntapatesti kertoo, että hiilijalanjälkeni on ”kieltämättä aika iso”. Luku on keskivertosuomalaista isompi, eritoten matkailun takia.

Jotta elämäntapamme olisi kestävällä pohjalla, suomalaisten tulisi kuluttaa vain 2 500 hiilidioksiditonnia vuodessa. Siihen minulla on matkaa.

Vaate tuntuu uudelta vain päivän tai pari

Kulutustutkija, sosiologian professori Terhi-Anna Wilska kuuntelee tarinaani ymmärryksellä. En ole ainoa, joka hakee kuluttamisesta hyvää oloa.

Wilska muistuttaa, että hankimme tavaraa tai elämyksiä paljolti siksi, että niitä mainostetaan meille voimakkaasti. 

”Olemme oppineet kuluttamaan silloin kun ottaa päähän ja silloin, kun haluamme juhlistaa jotakin”, Wilska kuvailee.

Minäkin sorrun lohtushoppailuun ruokakaupassa, mutta uutta tavaraa tai vaatteita ostan lähinnä silloin, kun olen hyvällä tuulella.

Olen jo oppinut varomaan hyvän tuulen puuskiani, sillä näen maailman – ja vaatteet – silloin epätodellisen hyvässä valossa.

Ei ole tavatonta, että ostan euforiapäissäni mekon, johon kyllästyn jo matkalla kaupasta kotiin. Nykyään minulla on shoppaillessa sääntö. Mietin, haluanko laittaa vaatteen heti huomenna päälleni. Jos vastaus on ei, jätän sen kauppaan.

”Uutuudenviehätys on koukuttava tunne, mutta ilo uudesta vaatteesta kestää yleensä vain päivän tai kaksi. Kun uuden vaatteen laittaa toista kertaa päälle, se tuntuu jo vanhalta”, muistuttaa Wilska.

Oletko sinäkin joutunut hedoniseen oravanpyörään?

Hämmentävintä nykymenossa on, että meitä kuluttajia sekä moititaan että kiitetään shoppailusta. Kuluttajana olen sekä ilmastopahis että talouskasvun mahdollistaja. 

Wilska muistuttaa, että kuluttamista toki tarvitaan, mutta painopistettä pitäisi muuttaa materiasta palveluihin. Se on ilmaston kannalta välttämätöntä.

Kulutamme myös siksi, että meillä on hyvin voimakas elämysten kaipuu. Ongelmallista elämyshakuisuudesta voi tulla, kun alamme vaatia yhä hienompia ja hienompia elämyksiä, mutta emme saa niistä täyttymystä. 

”Kyse on hedonisesta oravanpyörästä. Kaipaamme aina vain jotain hienompaa, jotta olisimme onnellisia. Rikas matkailija saattaa esimerkiksi majoittua vain viiden tähden hotelleissa, mutta alkaa lopulta löytää vikaa myös niistä.”

En majoitu luksuspaikoissa, mutta jatkuvassa halussani nähdä uutta on samankaltaista kyltymättömyyttä.

Lisäksi tuntuu, ettei vaatekaapistani löydy mitään päällepantavaa. Kirppisvaatteeni ovat alkaneet tuntua nuhruisilta. Haluan olla työpaikalla muiden lailla skarppi ja siisti, joten ostan aiempaa useammin uusia vaatteita.

Wilska selittää, että kuluttamista säätelee ryhmäpaine. Sosiaalinen normisto edellyttää, että meillä on oltava koko ajan jotakin uutta – myös silloin, kun todellista tarvetta ei ole.

”Samasta syystä ostamme lapsillemme joka syksy uudet koulureput, kynät ja kumit”, Wilska havainnollistaa.

Tuttava kritisoi minua, mutta en muuttunut

Kulutan siis liikaa, mutta olen monella tavalla kuin keskiverto suomalainen.

Suomen Tekstiili & Muoti kertoo, että suomalaiset käyttävät vaateostoksiin vuodessa keskimäärin 730 euroa. En pidä kirjaa ostoksistani, mutta uskon, että luku on lähellä omaa kulutustani.

Lihankulutustani leimaa siirtyminen punaisesta lihasta siipikarjan kuluttajaksi. Trendi on Luonnonvarakeskuksen mukaan sama muillakin suomalaisilla. 

Tunnistan itsessäni myös väsymystä olla eettinen kuluttaja. Olen siis kuten muutkin suomalaiset, sillä Luken mukaan kuluttajien innostus ilmastotekoihin on viime aikoina vähentynyt.

Wilskan mukaan näyttää siltä, että kuluttajat jakautuvat nyt ja tulevaisuudessa kahtia siinä, miten he suhtautuvat kestävään elämäntapaan. 

”On ihmisiä, jotka pyrkivät vilpittömästi kestävyyteen ja ovat tiedostavia. Sitten on niitä, jotka ajattelevat, että ostan, kun halvalla saa. He alkavat kuluttaa kestävästi vasta, kun se on yhtä halpaa kuin ei-kestävä kulutus.”

Kun pohdin itseäni kuluttajana, ajattelen olevani kuin uhmakas lapsi tai ikuinen laihduttaja. Jälkimmäinen tiedostaa, että liika on pahasta, mutta ottaa silti vielä lisää. Uhmakas lapsi minussa nostaa kädet pystyyn ja ajattelee, että minulla on tähän kaikkeen oikeus. Saa kai ihminen matkustaa, jos ei omista kesämökkiä, omakotitaloa tai autoa?

Wilskan mukaan niin sanottu kostokuluttaminen on yleistä.

”Silloin ihminen kokee, että yksilön syyllistäminen ei ole oikein, ja yritysten pitäisi tehdä enemmän”, hän sanoo.

Minä uskon yksilönvastuuseen, mutta koen, että jonkun pitäisi laittaa minut kuriin. Toisaalta olen ollut huono ottamaan myös kritiikkiä vastaan.

Kun tuttuni kirjoittaa Instagramiini lentomatkailua kritisoivan viestin, raivostun. Kuka hän on kritisoimaan minua?

Wilska huomauttaa, että syyllistämisestä loukkaantuminen on varsin yleistä. 

”Ihmisiin vaikuttaminen moralisoinnin kautta ei toimi koskaan”, hän sanoo.

Omaehtoinen askeesi voi auttaa

Kulutustottumusten muutos ei toki tapahdu pelkästään yksilötasolla.

Tarvitaan globaaleja ilmastotoimia, EU:n lainsäädäntöä ja yritysvastuuta. Esimerkiksi S-ryhmän vastuullisuustavoitteisiin voi tutustua täältä.

Kulutustutkija Wilska uskoo, että kulutus voi muuttua ilmaston kannalta kestävämmäksi, mutta muutos voi myös olla liian hidasta.

”Kun ilmastonmuutoksen haitat menevät mahdottomiksi, päädymme hyvin voimakkaaseen kulutusregulaatioon, eli esimerkiksi siihen, että valtio päättää, kuinka paljon kukakin saa lentää”, kulutustutkija sanoo.

Wilskan sanat pysäyttävät.

Haluanko olla ihminen, joka laittaa liian usein oman nautinnonhalunsa ykköseksi?

Toivon, että löydän itsekuria taistella impulsiivisuuttani vastaan.

Lopulta parempien valintojen perustelu voi olla helppoa.

Ostan vähemmän – saan tilalle siistimmän kodin.

Syön enemmän kasvista – kehoni voi paremmin.

Jätän lennot ostamatta – en joudu stressaamaan ruuhkaisilla lentokentillä.

Kulutustutkija Wilska nyökkää hyväksyvästi.

”Ihmiset tekevät todennäköisemmin vastuullisia valintoja, jos saavat jotakin positiivista tilalle. Myös vapaaehtoinen askeesi voi auttaa. Kun omat standardit laskevat, tilalle voi saada jotakin muuta hyvää”, hän sanoo.