Myönnän. Olen huitonut, läiskinyt, kiljunut ja juossut pakoon. Tärkein esine mökillä on kärpäslätkä. Niitä pitää olla useita, aina yksi käden ulottuvilla. Lätkällä listin niin kärpäsiä kuin sisään eksyneitä paarmoja. En anna armoa.
Ampiaiset pelottavat. Hikoilen ja niskavillat pörhistyvät, jos kuulen ampiaisen lentelevän lähistöllä. Luin pienenä jutun amerikkalaismiehestä, joka kuoli ampiaisen pistoon. Yksikään ampiainen ei ole minua pistänyt, mutta olen kuullut, että se tuntuu samalta kuin sähköisku. Sähkötällin olen saanut viallisesta jalkalampusta, enkä halua siitä uusintaa.
Kun ampiainen surraa tuvassa, huudan miehen apuun. Hän tulee ja surmaa viattoman pistiäisen puolestani ilman suurta draamaa. Hän on ritarillinen, kuten aikoinaan oli isoveljeni.
Isoveli pelasti minut suuresta hädästä. En uskaltanut mennä hyyskään, koska ampiaiset olivat rakentaneet pesän sen kattoon. Veli veti hanskat käteen ja otti pussin mukaansa. Hän tönäisi pesän pussiin, sulki pussin ja intiimirauha palautui pikkulaan. Jouduin katsomaan veljeäni aina ylöspäin, koska hän oli pitkä mies. Tällaisten tekojen jälkeen hän kasvoi silmissäni entisestään.
Kärpäsjahti ei ole aina yksinkertaista. Kärpänen aavistaa huitaisuni ja lennähtää ikkunasta kattoon ja sieltä parvelle. Se pompottaa minua. Siksi tunnen suurta tyydytystä, kun lätkä liiskaa saaliin ruutuun.
En julkea enää heittäytyä hysteeriseksi öttiäisistä. Ratkaisen ongelman nopeasti avaamalla ikkunan ja hätistelemällä surraajan vapauteen. En ymmärrä, miksi iso nainen panikoi pienen luontokappaleen takia. Henki on harvoin vaarassa Suomen luonnossa.
Kun olen kunnolla mökkiytynyt, alkaa rinnakkaiselo lentiäisten kanssa sujua. Korvat tottuvat surinaan ja pörinään. Ajattelen niitä linnunruokana. Ininääkin siedän, kunhan olen työntänyt korvatulpat korviin, ettei kammarin ainoa hyttynen valvota minua.
Ennen pään tyynyyn painamista vilkaisen, ettei katosta roiku hämärässä hiljalleen laskeutuva hämähäkki. Iik. Iso iik.
