Koulumme ovat kuulemma järisyttävällä tavalla putoamassa kelkasta, koska lapset, tuo tulevaisuutemme kultainen oras, eivät saa oppitunneilla tarpeeksi digitaalista informaatiota. Koodaaminen on tulevaisuuden lukutaitoa, peliala on kansakuntamme uusi Nokia, luokkahuoneiden teknistäminen on välttämättömyys ja innokkaimmat ovat jo siirtämässä kouluja verkkoon.
Seurasin itse läheltä edellistä tietotekniikka-aaltoa silloisessa kotikunnassani Espoossa. Tuo atk:ksi kutsuttu uusi ja uljas ilmiö rantautui rytinällä vauraan kaupungin kouluihin atk-luokkina, sotkuisina kaapelikilometreinä ja laitehankintoina. Sitten opettajaparat yrittivät epätoivoisesti keksiä jotain järkevää käyttöä epäkäytännöllisille luokille ja niiden kaatuileville koneille, joiden pelkkä käynnistäminen vei usein puolet oppitunnista. Kaukonäköinen ystäväni, joka tuolloin ratsasti nyt jo kuopatun multimedia-aallon harjalla, totesi, että hänen mielestään atk-luokat tulisi räjäyttää (kuvainnollisesti tietenkin). Tietokoneiden tulisi palvella oppimista, ei olla sen tarkoitus.
Sittemmin luokkiin on tuotu älytauluja (smartboard) ja joillekin opettajille ja oppilaille on jo jaettu älylaitteitakin. Eräs tuntemani opettaja kertoi, että älytaulu on ihan kätevä laite – tauluna, sillä muuta järkevää käyttöä hän ei ole sille keksinyt. Joidenkin kuntien opetukseen väkisin ajettu digitaalinen oppimisympäristö on monimutkaisuudessaan ja kankeudessaan käyttäjiensä painajainen. Isä, jonka lapsen luokalla oli aloitettu tablettikokeilu (siis kone, ei pilleri), puuskahti laitteen tuottavan älyttömästi päänvaivaa kotona; kun välillä pitäisi tulostaa materiaalia (ei ole tulostinta), latausjohto on hukassa, latausta ei ole, laite on unohtunut kouluun/kotiin, oppimateriaaliin ei pääse käsiksi jne. Voi vain kuvitella, miltä todellisuus näyttää opettajan suunnasta katseltuna. Haluaisitteko itse kahdenkymmenen viiden lapsen atk-tukihenkilöksi? Laitetoimittajien kouluille tarjoama tekninen tuki on kuulemma nykyään jo yleinen vitsi, jolle ei naura kukaan. Norjalainen ystäväni oli seurannut sikäläisessä koulussa oppituntia, jossa lapsilla oli käytössään omat tabletit. Hänellä oli aitiopaikka luokan takana seurata, kuinka oppilaat tekivät härveleillään kaikkea muuta kuin sitä, mitä luokan edessä oman laitteensa kanssa hikoileva opettaja oletti.
Kyllä, tulevaisuudessa erilaiset digiympäristöt hallitsevat elämäämme entistä enemmän ja meidän on tultava toimeen niiden keskellä. Koulujenkin on pysyttävä tilanteen tasalla ja ennen kaikkea opettajien olisi kyettävä ottamaan uudet välineet ja menetelmät hallintaan. Loikka on siis otettava, mutta samalla kannattaisi katsoa, minne hyppää. Edellinen ponnistus päätyi jorpakkoon päätellen siitäkin, että tutkimusten mukaan on yhä olemassa suuri joukko opettajia, jotka eivät käytä edes sähköpostia. Loikkiminen ei onnistu nytkään, jos koulut taas vain täytetään uudella tekniikalla ilman, että ketään koulutetaan niiden käyttöön.
Aivan äskettäin paljastui, että samaan aikaan, kun uusia laitehankintoja suunnitellaan, Espoon kaupungilla on hukassa 10 000 tietokonetta. Siis 10 000. Kukaan ei tiedä minne ne ovat kadonneet. Minulla on kuuma vinkki: opettajaystäväni nimittäin kertoi, että ainakin heidän koulunsa varastossa on kasapäin niitä edellisen loikan pärskeitä.