Törmäsin taannoin mielenkiintoiseen nettikeskusteluun. Siinä pohdittiin, pitääkö bussinkuljettajaa kiittää matkan päätteeksi. Keskustelun avaaja esitti, että oven avaaminen kuuluu kuljettajan työhön, eikä siitä tarvitse erikseen kiittää. Joku huomautti, että yleensä kiitetäänkin koko matkasta, eikä pelkästä ovenaukaisusta. Joku piti tapaa maalaisena. Yhden mielestä kiitoksen automaattinen huikkaaminen ovelta saattaisi johtaa jopa hallitsemattomaan kiitoskonserttiin, jos lähtijöitä olisi useita.
Selkeään ratkaisuun kiittämisen tarpeellisuudesta, suotavuudesta tai vaaroista ei päästy.
Eihän tuo mielipiteiden vaihto nyt niin vakavaa ollut, mutta jokin siinä jäi askarruttamaan. Mistä se oikeastaan kertoo, jos tuosta ehdottoman positiivisesta ja rauhanomaisesta kohteliaisuudesta on tullut joillekin ahdistusta herättävä, jopa pelottava ele?
Jos asiaa haluaa tulkita positiivisesti, voi ajatella, että kiitoksen halutaan tulevan sydämestä konemaisen tokaisun sijaan.
Toinen tulkinta voisi kai olla se, että hyviä käytöstapoja ei nähdä enää samalla tavoin yhteisön perusturvallisuutta rakentavana elementtinä kuin joskus ennen.
Itse ainakin koen, että kiitokset, olehyvät, anteeksipyynnöt (sorit) ja vaikkapa ovien avaamiset ovat yhteistä koodistoa, joilla pyrimme viestimään rauhanomaisista tarkoituksistamme ja rasvaamaan kanssakäymisen narisevia saranoita. Jotenkin meidät ihmiset on rakennettu niin, että mumistenkin tokaistu anteeksipyyntö saa adrenaliiniarvon välittömästi laskemaan ja välinpitämätönkin kiitos lämmittää mieltä hitusen.
Koulu alkaa taas, eikä kestä kauankaan, kun joku jo vaatii, että siellä pitäisi opettaa hyviä käytöstapoja. Kiitos opitaan kyllä muualla. Ensisijaisesti tietysti kotona, mutta se tarttuu jälkikasvuun tehokkaasti myös bussissa tai kaupan kassalla jonottaessa.
Kiitos on siitä mukava pääoma, että sen kuluttaminen vain kartuttaa sitä. Meillä suomalaisilla, jos kenellä, on satavuotiaina varaa ja aihetta kajauttaa se kuuluvasti ja selkeästi. Kiitos!