Hallittua väriloistoa Helsingin kaduilla: miten kaupungissa on käytetty värejä?

Kun katsoo Helsingin kaupungin rakennusten julkisivuja ja niiden väripalettia, voi aistia eri aikakausien kerrostumat. Eirassa, Katajanokalla ja Kalliossa jugendtalot hehkuvat vaaleankeltaisen, harmaan, roosan ja punatiilen eri sävyissä.

Esplanadilla voi ihastella 1800-luvun lopulla rakennettuja liikepalatseja, joiden väritys on uusrenessanssin tyyliin rohkea ja kirjava. Uudempaa värienkäytön taidonnäytettä edustaa monenkirjava Pikku-Huopalahti, jossa asuintalot sädehtivät muun muassa violetin, vaaleanpunaisen, turkoosin ja keltaisen eri sävyissä.

Julkisivuvärit eivät ole tuulesta temmattuja. Ne ilmentävät rakennusaikakautensa ihanteita, trendejä ja taidesuuntauksia sekä yhteiskunnallista ilmapiiriä.

"Esimerkiksi 1950-luvulla, hävityn sodan jälkeen, haluttiin korostaa kotimaisuutta ja palata takaisin juurille. Se näkyi myös rakennusten julkisivuväreissä, joissa suosittiin rehellisiä ja luonnollisia materiaaleja ja niille ominaisia värejä, kuten puuta, tiiltä ja kiveä", Aalto-yliopiston väriopin lehtori Harald Arnkil kertoo.

Myös eri kaupunginosille on muotoutunut tunnusomaiset väritykset sen mukaan, milloin ne on rakennettu.

"Esimerkiksi 1960-luvun lähiöissä, kuten Vuosaaressa, värejä on käytetty säästeliäästi. Asuintalot ovat pääosin valkoisia. Oulunkylässä on paljon valkoisia 1970-luvulla rakennettuja lamellitaloja ja 1980-luvulla rakennetussa Länsi-Pasilassa sekä Katajanokalla punaisia tiilitaloja", luettelee Helsingin rakennusvalvontaviraston kaupunkikuva-arkkitehti Marjatta Uusitalo.

Helsingin julkisivuväritys on aivan viime vuosiin asti ollut naapurimaita Ruotsia, Norjaa ja Venäjää pidättyväisempää.

Lehtori Arnkil arvioi tämän johtuvan pitkästä historiasta ensin Ruotsin ja sitten Venäjän suhteellisen köyhänä alusmaana. Toinen syy pidättyväisyyteen värien käytössä on hänen mukaansa kaksi traumaattista sotaa, jotka aiheuttivat suomalaisille pitkän henkisen suruajan.

Ruotsin vallan aikana 90 prosenttia Suomen rakennuskannasta oli puuta, joka patinoitui ajan saatossa harmaaksi.

"Tuohon aikaan maalattiin vain kaikkein keskeisimmät rakennukset. Maalaamiseen käytettiin enimmäkseen Ruotsista tuotua puna- ja keltamultaa. Näitä puurakennuksia on jäljellä enää hyvin vähän Suomessa, Helsingissä ei juuri lainkaan", Arnkil kertoo.

Venäjän vallan aikana muun muassa Senaatintorin ympäristöön rakennettiin rapattuja puisia ja kivisiä empiretaloja, jotka maalattiin keltamullalla ja valkoisella kalkkimaalilla tai oranssiin vivahtavalla rautaoksidipigmentillä. Peruja tältä aikakaudelta on muun muassa Helsingin empirekeskusta, johon kuuluvat Senaatintori ja sitä ympyröivät pikkurakennukset.

Samaan aikaan, 1800-luvun puolivälissä, alkoi tiilirakentamisen aikakausi. Sen tuloksena Helsingin katukuvaan nousivat Uspenskin katedraali, nyt jo puretut Töölönlahden makasiinit, Marian sairaala, kaupungin pääpaloasema Kalliossa ja hieman myöhemmin Sörnäisten teollisuusrakennukset.

Tällä vuosituhannella arkkitehdit ovat alkanet käyttää värejä rohkeammin.

1800-luvulla Helsingissä kukoisti myös jugendtyyli, joka suosi maanläheisiä värejä, kuten ruskeaa, sammaleenvihreää, keltaokraa ja luonnonkiveä. Helsingin rautatieasema edustaa tämän aikakauden helmeä. Sen suunnittelusta järjestettiin vuonna 1904 kilpailu, jonka voitti arkkitehti Eliel Saarinen.

1920- ja 1930-luvun funkiksessa värit vähenivät jälleen ja valkoinen väri yleistyi julkisivuissa. Sisätiloissa sen sijaan saatettiin käyttää paljonkin väriä.

"Aikakauden kärkihahmo Alvar Aalto toi suomalaiseen funkikseen tiilijulkisivut ja kotimaiset luonnonmateriaalit, kuten puun ja kiven", Arnkil kertoo.

1960- ja 70-luvulla Helsinkiin syntyi useita lähiöitä. Ajanjakson elementtirakentaminen merkitsi betonipintojen yleistymistä. Syntyi Pihlajamäen, Itä-Pasilan ja Merihaan kaltaisia asuinalueita, joissa dominoi maalamaton betoni. Sittemmin betonipinnat ovat saaneet väriä.

2000-luvulla Suomeen on rantautunut maailmanlaajuisena muoti-ilmiönä lasiarkkitehtuuri.

"Onnistuneita esimerkkejä lasiarkkitehtuurista ovat Sanomatalo ja Musiikkitalo", Arnkil toteaa.

Myös voimakkaat värit ovat saaneet aikaisempaa enemmän roolia uusien asuintalojen ja julkisten rakennusten pinnoissa.

"Tästä esimerkkeinä ovat uudet kaupunginosat, kuten Jätkäsaari, Kruunuvuorenranta ja Kalasatama. Värejä käytetään tällä hetkellä reippaammin, mutta yhä lähinnä levyinä ja tehostepintoina", Marjatta Uusitalo sanoo.

Yhtenäinen kaupunkikuva

Helsingin kaupunki puuttuu rakennusten julkisivuväreihin asemakaavaan tehtyjen määräysten mukaisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että värejä ei voida muuttaa mielivaltaisesti. Mikäli rakennuksen julkisivuväriä halutaan muuttaa merkittävästi, kannattaa taloyhtiön teettää alan ammattilaisella julkisivuvärityssuunnitelma, jolle haetaan lupa rakennusvalvonnasta.

"Muutamat taloyhtiöt ovat töpänneet julkisivujen maalaamisessa huonon suunnittelun vuoksi. Näin on tapahtunut esimerkiksi Herttoniemessä, Lauttasaaressa ja Ruskeasuolla, jotka on rakennettu 1950–60-luvulla. Lopputulos on ollut liian kirkas tai muun ympäristön kanssa ristiriitainen", Uusitalo kertoo.

Jotta asuintalon julkisivuväritys noudattaa alueelle, aikakaudelle ja rakennustyylille ominaista väritystä, tulee taloyhtiöiden ja arkkitehtien tutustua Helsingin vanhoihin julkisivuväreihin rakennus-valvontaviraston verkkosivuilla.

Sinne on koottu sähköiseen muotoon rakennuskonservaattori Thorvald Lindquistin vuosina 1981–1983 laatima selvitys Helsingin julkisivuväreistä 1950-luvulle asti.

Niin sanottu Helsingin värikaava sisältää 378 väriyhdistelmää eri aikakausilta sekä alueelliset värityssuunnitelmat Puu-Käpylästä, Puu-Vallilasta, Olympiakylästä, Torkkelinmäeltä, Liisankadulta ja joistakin Tammisalon kortteleista.

Värimääräysten tavoitteena voi olla yhtenäinen kaupunkikuva tai jopa värikäs kaupunginosa.

Pikku-Huopalahden värikkäät laatikonmalliset rakennukset ja niiden muodostamat tornit edustavat tällä hetkellä Helsingin värikkäintä kaupunginosaa, arvio Helsingin rakennusvalvontaviraston kaupunkikuva-arkkitehti Marjatta Uusitalo.

Suomen mittakaavassa harvinainen kokeilu sai alkunsa, kun kaupunkisuunnitteluvirasto antoi värien osalta kaava-arkkitehdille täysin vapaat kädet. Periaatteena oli, että viereisen talon oli poikettava väritykseltään naapuritalosta.

"Pikku-Huopalahdesta tuli piristävä ja kirjava poikkeus suomalaiseen rakentamiseen. Tällä vuosituhannella arkkitehdit ovat alkaneet käyttää värejä yhä rohkeammin ja varmaotteisemmin. Vaikka valkoinen pinta on edelleen yleinen, siihen on usein taitavasti yhdistetty hyvinkin voimakkaita värejä", sanoo Aalto-yliopiston väriopin lehtori Harald Arnkil.