Sointu Borg: Usko tai älä, moni ”setämies” toivoo minun menestyvän

Aamujunassa noin isäni ikäinen miesoletettu aloittaa keskustelun kanssani.

Hän kertoo ostaneensa kirjani ja lukeneensa sen. Loppuun hän lisää hankkineensa toisen kappaleen tyttärelleen, koska tämä kaipaisi rohkaisua.

Yksi kirjani kappaleista kantaa nimeä “hurraa, olen huora”, ja siinä on räikeänvioletit kannet. Ajatus keskustelukumppanistani lukemassa kirjaani lämmittää sydäntäni - mutta samalla hämmentää minua. Mielikuvissani keski-ikäiset pukumiehet lukevat aivan toisenlaisia kirjoja.

Olen kuullut varttuneilta herroilta aiemminkin samanlaista kannustavaa kommenttia. Yllätyn jokaikinen kerta.

Huomaan lokeroivani miehiä ja se hävettää minua. Oma ennakkoluuloisuuteni läimäyttää minua toistuvasti kipeällä avarilla keskelle poskea.

”Älä tuomitse kirjaa kannen perusteella” on lausahdus, jolle omasta mielestäni maailmankatsomukseni rakennan. Silti tiedostan olevani asenteellinen.

Pelkäänkin, että kadotan taidon katsoa pintaa syvemmälle. Että unohdan, miten ihminen kohdataan yksilönä.

Tutkimusten mukaan erityisesti nuorten naisten ja miesten arvomaailmojen välille on muodostumassa kuilu. Naiset ovat arvoiltaan yhä liberaalimpia, miehet konservatiivisempia.

Moni tuntuu pohtivan, olemmeko me naiset laittaneet miehet liian ahtaalle. Mielestäni emme. Moderni maskuliinisuus saattaa olla kriisissä, mutta naiset eivät ole tästä päävastuullisia. Esimerkiksi se, että otan tilaa itselleni, ei ole tilan varastamista muilta. Ja se, että sanallistamme epäkohtia, on enemmän kuin perusteltua.

Saatan kuitenkin tuottaa naisyleisölleni pettymyksen toteamalla seuraavan: tasa-arvo ei voi koskaan mennä liian pitkälle, mutta misandria eli miesviha voi. Olen aidosti huolissani siitä, että miehet ja naiset ajautuvat yhä kauemmas toisistaan. Syyllistämme vastapuolta retoriikasta, jota itse harjoitamme. Puhumme toisistamme leimaten ja alentaen. Sivistämisen sijaan syyllistämme ja lopulta löydämme itsemme umpikujasta. Yleistämme liikaa.

Keskustella voi kiivaastikin, mutta sen ei tulisi johtaa avoimuuden rapistumiseen ja vastapuolen hiljentämiseen. Opiskeluaikoina kaveripiiriini kuului janttereita, jotka omasivat minua reippaasti konservatiivisemman arvomaailman. Ajauduimme debatteihin, toisinaan keskustelusta ei tullut yhtikäs mitään. Kaiken tämän keskellä kunnioitus toisiamme kohtaan oli silti läsnä. Pystyimme olemaan ystäviä.

Kun nyt kohtaan heitä sattumalta ratikoissa tai baaritiskillä, he kertovat olevansa minusta ylpeitä. Minäkin olen ylpeä heistä.

Puhekeikoilleni on alkanut naisyleisön lisäksi ilmestymään raamikkaita nuoria miehiä. Kerron heille lavalla olevani kaapista tullut huomiohuora (ja ylpeä siitä). Osa pitää minua vinksahtaneena, toiset saaneensa ränttäyksestäni ajattelemisen aihetta. Oli vastaanotto mikä tahansa, olen iloinen, että he istuvat siinä.

Tekeekö se minusta miehiltä hyväksyntää ja validointia janoavan pick me -tytön? Joidenkin silmissä kyllä.

Miehet ovat enemmän kuin tervetulleita istumaan yleisöön, eroamme me sitten arvomaailmoiltamme toisistamme kuinka paljon hyvänsä.

Keski-ikäiset setämiehet ja heitä nuoremmatkin: kunnioittaessanne minua, minäkin kunnioitan teitä. Toisinaan jopa rakastan teitä!