Pelasin läpi poikani konsolipelin. Kyseessä oli Taru sormusten herrasta -trilogiaan pohjautuvien pelien uusin julkaisu. Aiempi pelaajaurani rajoittuu yhteen autoilupeliin, joten olen lähes täysi amatööri peliohjaimen näpelöinnissä.
Pelaaminen olikin alkuun yllättävän haastavaa. Viisikymppiselle jo pelkkä peukalon nopea nakutus tuotti vaikeuksia. Mietin, kuinka selittäisin lääkärille saamani rasitusvamman. Kymmenen nappulan erilaisten toimintojen ja niiden yhdistelmien muistaminenkin sai hikikarpalot otsalleni. Silti jatkoin yrittämistä. Aluksi hampaat irvessä, mutta myöhemmin jo pelin itsensä vuoksi.
On todettava, että pelintekijät osaavat asiansa. Keskimaan maisemat olivat jylhiä ja pelin käyttöliittymä oli erittäin hyvin suunniteltu. Tehtävät vaikeutuivat juuri sopivaa tahtia ja jokaista uutta osiota edeltävä opetusosuus oli taiten ja kiinnostavasti tehty. Juuri, kun aiemmin mahdottomalta tuntuneet tehtävät alkoivat jo puuduttaa, peli nytkähti uuteen vaiheeseen, joka innosti ja kiihotti taas mieltä.
Viidennen pelipäivän tienoilla huomasin pelin tunkeutuvan arkeeni. Kun edessäni oleva autoilija töppäili liikennevaloissa, mielessäni välähti nanosekunnissa pari kolme näppäinyhdistelmää, joilla olisin voinut katkaista töpeksijän kaulan. Huomasin pohtivani pelitilanteisiin liittyviä ongelmia myös iltaisin ennen nukkumaanmenoa. Keskeneräinen tilanne jätti haljun ja levottoman olon, eikä uni tahtonut tulla. Vastaavasti visaisen tehtävän ratkaisu tuotti suurta tyydytystä ja riehakkuutta. Seuraava työpäivä tuntui aika toisarvoiselta.
Paljon puhutaan siitä, kuinka joissain peleissä on hyvä tarina. Kyllä tässäkin jonkinlainen oli, mutta minusta tarinajaksot tuntuivat lähinnä ylimääräisiltä hidasteilta itse pääasian, örkkien lahtaamisen kannalta. Jos rehellisiä ollaan, tarinakehys ei kiinnostanut minua tippaakaan. Kirja oli parempi.
Kun lopulta pääsin viimeiselle tasolle ja kohtasin sen kaikkein pahimman vastustajan, koko homma läsähti kasaan. Ei kliimaksia. Ei… mitään. Itse asiassa viimeinen kohtaus oli vain koukutusta pelin seuraavan versioon. Tuli olo, että tekijöitä oli loppujen lopuksi kiinnostanut paljon enemmän myyntipuhe kuin varsinainen tarinankerronta.
Muuttuiko käsitykseni pelaamisesta? Kyllä, vähän. Pelien avulla voidaan varmasti saavuttaa koukuttavia oppimiskokemuksia, jos sellaisia halutaan tarjota ja suunnitella. Jossain määrin pelaaminen kehitti varmasti myös muistiani ja käsi-silmäkoordinaatiotakin. Toisaalta monesta tilanteesta selvisi parhaiten, kun vaan silmittömästi painoi kaikkia nappuloita mahdollisimman nopeasti. Itse asiassa päällimmäiseksi jäi sellainen tunne, että opin pelaamaan kyseistä peliä, en muuta. Käsialani on yhtä mahdoton lukea kuin ennenkin, enkä vieläkään muista tietokoneeni kaikkia salasanoja.
Viime aikojen koulukeskustelussa avainanoja ovat olleet pelaaminen, koodaaminen ja laitteet. Pelifirmojemme menestyksen ansiosta pelaaminenkin on äkkiä muuttunut hyväksytyksi, suorastaan kansankunnan pelastukseen johtavaksi aktiksi, eivätkä monet vanhemmat enää näe eroa vaikkapa pelaamisen ja lukemisen välillä. Harrastus kuin harrastus. Itse en olisi ainakaan tämän kokemuksen perusteella vielä valmis ihan niin pitkälle meneviin johtopäätöksiin, mutta pelaamiskokemusta suosittelen lämpimästi. Nimittäin vanhemmille ja päättäjille. On hyvä tietää, mitä ne siellä oven takana puuhaavat.
