Itkin peppushortseissa Tehosekoittimen keikalla – Samaa tunnetta nykynuori ei ehkä koe

Elämme nostalgisoinnin kulta-aikaa. Kun uutisvirta syytää silmille loputonta synkkyyttä ja keskustelukulttuuri on jakautunut, turvalliset taidekokemukset tuntuvat uskomattoman lohdullisilta.

Vai mistä muusta kertoo vuodesta toiseen ikivihreitä kierrättävä Vain elämää -ohjelma? Viime aikoina yleistyneet comeback-keikat ovat osa samaa nostalgisoinnin nousua. Tänä vuonna paluukeikoistaan ilmoittaneet Ultra Bra ja Oasis ovat herättäneet hurjien yleisömassojen kiinnostuksen.

On selvää, miksi nuoruuden suosikkien comebackit vaikuttavat niin syvästi. Herkimmissä ikävaiheissa tajuntaan iskeneet kappaleet tuntuvat elämää suuremmilta vielä vuosikymmenien jälkeenkin.

Muistan, miten itkin vuonna 2009 Tehosekoittimen paluukeikalla Valonkantaja-kappaletta revityissä peppushortseissa pienessä limuviinahumalassa. Viime kesän Ruisrockissa PMMP:n Tässä elämä on avasi hanat sellaisella voimalla, että päädyin pitämään aurinkolasit silmillä ja pyyhkimään kyynelvanoja vaivihkaa niiden alta.

Toivon, että kaikki saisivat nauttia tästä nostalgian, muistojen ja tunnekuohujen hyökyaallosta, jota itselleen tärkeiden kappaleiden kuuleminen vuosien jälkeen nostattaa. Tämän hetken musiikkibisnes laittaa kuitenkin miettimään, ovatko tällaiset kokemukset nykynuorille enää kymmenen vuoden päästä mahdollisia.

Pärjätäkseen uutena tekijänä musiikkimarkkinassa täytyy nykyään olla äärimmäisen tehokas ja aina kulloinkin vallitsevassa ilmiössä tiukasti kiinni. Somen ruokkima supernopea skrollauskulttuuri synnyttää ilmiöitä, mutta uudet trendit ja ilmiöt tukahduttavat edelliset hetkessä.

Väitän, että massiivisinkin Tiktok-hitti unohtuu äkkiä. Jos sen jossain sattuu myöhemmin kuulemaan, sen muistaa vain vaivoin.

Ollakseen relevantti pitää sisältöä – ei pelkästään musiikkia – tuottaa epäinhimillistä vauhtia ja jatkuvalla syötöllä. Tämä nopea teko- ja julkaisutahti ei suosi pidempään pureksittua materiaalia, saati kokonaisia konseptialbumeita. Tiedän, koska olen kokeillut.

Olen kirjoittanut ja laulanut useita kulta- ja platinarajan ylittäneitä biisejä, minua on kuultu tehosoitossa radiokanavilla ja Tiktok-hitissä sometrendien kovimmassa kilpailussa, mutta eivät nämä kappaleet ole ikivihreitä, tiedän sen.

Musiikkimarkkinaankin valunut äärimmäinen kulutuskulttuuri yksinkertaisesti estää kappaleiden muodostumisen ikivihreiksi, unohtumattomiksi hiteiksi.

Musiikkibisnes hyödyntää kertakäyttöisyyttä, ja isojen levy-yhtiöiden asema on edelleen vankka. Samalla biisintekijät saavat tuotoista pelkkiä pieniä murusia, ja pienet tulot jakautuvat yhä laajemmalle joukolle alati vaihtuvia lahjakkaita ja nälkäisiä tekijöitä.

Kävellessäni nuoruuden kulmilla Turussa laitan usein soimaan teiniajan tärkeimpiä biisejä ja annan itselleni luvan täyttyä nostalgiasta. Ensimmäisestä poikaystävästä erottuani kuuntelin repeatilla Kentin Vapen & ammunition -levyä, joka edelleen tänä päivänä palauttaa minut pelottavan tehokkaasti niihin ylidramaattisiin maailmanlopun hetkiin. Jamiroquain Virtual insanityn synnyttämä musiikki-innostus 7-vuotiaassa itsessäni nostaa kutkuttavasti päätään joka kerta, kun kuulen kappaleen uudelleen.

Muistisairas isoisäni laulaa Kultaista nuoruutta perheen kantavimmalla äänellä ja hakkaa samalla onnessaan tahtia pöytään. Pelkään, että tämän ajan kappaleet eivät saa mahdollisuutta muodostua yhtä tärkeiksi, mutta toivon koko sydämestäni olevani väärässä.