Parikkalalainen Helvi Kiiski, 86, katsoo lämpimästi tytärtään Liisa Hynystä, joka kattaa kahvipöytää.
"Aiemmin tyttäreni tulivat luokseni valmiiseen pöytään. Nyt he joutuvat tekemään kaiken itse", Kiiski murehtii.
Kaksi vuotta sitten hän kaatui pyörällä ja loukkaantui vakavasti. Käsi murtui, silmästä meni näkö, ja hän sai aivoverenvuodon. Siihen asti Kiiski oli ollut loistavassa kunnossa. Hän oli hoitanut miehensä kuoleman jälkeen yksin kodin ja pihamaan.
Sairaalajakson jälkeen hänet siirrettiin vanhusten palvelutaloon. Hiljalleen hän kuntoutui niin, että pääsi laitoksesta kotijaksoille ja lopulta kokonaan kotiin. Mikään ei kuitenkaan ollut enää ennallaan.
"Aivoverenvuoto jätti jälkensä. Muisti reistailee, ja äiti on joutunut opettelemaan monia asioita uudelleen. Huimaus on pahentunut. Äidistä on myös tullut pelokas ja arka. Jos hän joutuisi olemaan yksin öisin, hän hätääntyisi", Hynynen sanoo.
Oli aika tehdä ratkaisu. Hynyselle ja hänen siskolleen päätös oli helppo: he hoitaisivat äitiään vuorotellen.
"Minä olin jäänyt juuri eläkkeelle, siskoni minua ennen. Järjestelyn mahdollisti sekin, että olen leski", Hynynen kertoo.
Niinpä Keravalla asuva Liisa Hynynen ja hänen Vantaalla asuva siskonsa reissaavat joka toinen viikko 340 kilometrin matkan äitinsä luo Etelä-Karjalaan. Vuoronvaihto tapahtuu Parikkalan juna-asemalla, jonne toinen hurauttaa autolla äidin luota.
Kaksi elämänpiiriä
Liisa Hynysen mielestä äidin hoitaminen ei ole uhraus. Hän kokee, että asioiden kuuluukin olla näin.
"Sitä paitsi, äitiä pidetään niin hyväkuntoisena, ettei hän edes saisi laitospaikkaa. Meidän mielestämme hän ei kuitenkaan ole riittävän hyvässä kunnossa asuakseen yksin. Se tuntuisi liian julmalta. Mielestäni tapauksemme kertoo vanhustenhoidon tilasta. Huonokuntoisten vanhusten oletetaan pärjäävän yksin kotona", Hynynen sanoo.
Koska äidin kunto on arvioitu hyväksi, oli omaishoidon tuen jatkaminen vielä viime keväänä epävarmaa. Kaikkien onneksi tuen myöntämistä jatkettiin.
"Raha sinänsä ei ole tärkeää vaan se, että omaishoitajien työ saa tunnustusta", Hynynen sanoo.
Kahden viikon rytmi on löytänyt uomansa. Järjestely vaatii omien menojen tarkkaa etukäteissuunnittelua.
Kun Hynynen on kotonaan Keravalla, hän viettää aikaa lastenlastensa kanssa, nauttii oman kodin rauhasta, ystävistään ja menoistaan. Parikkalaan hänelle on muotoutunut toinen elämänpiiri, jota maustaa kansalaisopiston viron kielen kurssi ja jumppa.
"Jaksamisen kannalta olennaista on, että voimme siskoni kanssa vuorotella. Miten raskasta onkaan niillä omaishoitajilla, jotka ovat koko ajan yksin hoidettavan kanssa?"
Äidin hoitaminen ei ole uhraus. Näin asioiden kuuluukin olla.