Näin toimittaja, tietokirjailija, kaupunkiopas Pauli Jokinen kertoo omasta Helsinki-suhteestaan:

”Helsingissä kävellessä kannattaa nostaa katse kadun pinnasta. Esimerkiksi Aleksanterinkadulla voi nähdä korkealla katutason yläpuolella talojen seinillä pieniä patsaita ja reliefejä. Myös taaksepäin kannattaa välillä katsoa: silloin kaupunkitila avautuu katsojalle paremmin.

Paikallishistoria, erityisesti Helsingin historia, on aina kiinnostanut minua. Helsinki on taide- ja kulttuurihistorian näkökulmasta maamme kansainvälisin kaupunki. Olen opastanut noin kahdeksan vuotta kävelykierroksia, jotka liittyvät kaupungin historiaan eri näkökulmista: on esimerkiksi arkkitehtuuria, kulttuurihistoriaa ja rikoshistoriaa.

Kaikki tyylisuunnat esillä

Oma suosikkini on arkkitehtuurin historiaan keskittyvä kävely. Helsinki on oikea arkkitehtuurin ulkoilmamuseo.

Helsingin arkkitehtuurissa ja julkisissa veistoksissa ovat edustettuina kaikki tyylisuunnat ja aikakaudet, mitä Suomesta löytyy. Koska vanhaa puretaan ja uutta rakennetaan, keskusta-alueella on iso kirjo erilaisia ja eri aikakauden rakennuksia.

Pääkaupunkina yli 200 vuotta toimineeseen kaupunkiin on rakennettu paljon valtakunnan kannalta merkittäviä rakennuksia, kuten 1800-lukulaiset Säätytalo, Suomen Pankki ja Kansallisarkisto. Arkkitehti Carl Ludvig Engel sai tehtäväkseen keskeisten rakennusten suunnittelun, kun Helsingistä tuli pääkaupunki 1812. Senaatintorin ympäristö on eräs maailman parhaiten säilyneitä empirekokonaisuuksia.

Uudempaa arkkitehtuuria edustaa 1970-luvulla rakennettu Finlandia-talo ja uusinta uutta keskustakirjasto Oodi rautatieaseman kupeessa sekä Helsingin yliopiston kirjasto Kaisaniemessä. Ne ovat huikeita luomuksia.

Yksi lempirakennuksistani on Postitalo. Vaikka talo onkin valtava möhkäle, se tuo mieleen Lego-palikat. Muoto tuo rakennukseen uljautta ja keltainen väri pirteyttä. Postitalon katolle rakennettiin Helsingin ensimmäinen helikopterikenttä, jonne olympialaisten vieraat laskeutuivat. Talon erikoisuus on myös se, että sen jokaisessa tiilessä on aaltokuvio, kuin postileima. Kävelykierrosten osanottajat hämmästyvät usein tämäntapaisia pieniä yksityiskohtia. Ne jäävät mieleen, vaikka kierroksesta ei viikon kuluttua enää muuta muistaisikaan.

Kun seisoo Postitalon edessä ja katsoo hotelli Vaakunaan ja Lasipalatsiin päin, on kaikesta hälystä ja melusta huolimatta keskellä komeaa funkkiskeskittymää. Rakennukset ovat peräisin 1930–50-luvuilta.

Suomi-filmien maisemissa

Helsingistä löytyy kaupunginosia moneen lähtöön. Itse asun Oulunkylässä. Se on huvilakaupunginosa, jossa on vielä vanhoja puutaloja. Siellä voi tutkia vanhojen rakennusten kivijalkoja tai löytää kiviportaat keskeltä metsää. Hieno paikka Oulunkylässä on Pikkukoski ja sen viereinen korkea Pirunkallio. Sieltä näkee keväällä, kuinka Vantaanjoen jäät lähtevät. Pirunkalliolla on kuvattu vanhoja Suomi-filmejä.

Vantaanjoen ranta on minulle mieluisaa lenkkeilymaastoa. Siellä on vanhoja jalopuita, kuten vaahteroita ja jalavia. Teen löytöretkiä seuraamalla pieniä metsäpolkuja.

Ehdoton lempipaikkani Helsingissä on Kivinokka, jossa minulla on kesämaja. Tunnelma on kuin sadan vuoden takaa, koska majoihin ei tule lämmintä vettä tai sähköä. Kivinokassa mieli lepää.”