"Tapasin vanhempani ensimmäisen kerran alle vuoden ikäisenä Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Suomalainen hoitaja lensi minun ja neljän muun intialaisen lapsen kanssa Suomeen. Me vauvat makasimme kahdessa kopassa, joista adoptiovanhempamme nostivat meidät syliinsä.
Kotona minua odottivat vanhempieni biologiset lapset. Sain kolme vanhempaa veljeä. He olivat innoissaan perheenlisäyksestä.
Taustastani on aina puhuttu avoimesti. Oli selvää, että olin syntynyt muualla. Pienenä kuulin usein tarinani iltasadun muodossa.
Tiedän, että synnyin Kolkatassa synnytysklinikalla, jossa ei kysytä papereita. Näin suojellaan aviottomia naisia, jotka saattaisivat muuten joutua sukunsa hylkäämiksi. Minut tuotiin lastenkotiin muutaman päivän ikäisenä. Se oli kotini siihen saakka, kun muutin Suomeen."
Matka juurille
"Asuin lapsuuteni Äänekoskella. Pienellä paikkakunnalla kaikki tunsivat tarinani, ja koin harvoin syrjintää. Vanhempani opettivat, ettei taustassani ole hävettävää. Ajattelin, että Michael Jackson on varmasti isäni. Hän oli ainoa tummaihoinen, jonka tiesin.
Vanhempani halusivat tarjota minulle ja myöhemmin Intiasta adoptoidulle veljelleni intialaista kulttuuria. Vietimme kotona Intian itsenäisyyspäivää ja söimme silloin tällöin intialaista ruokaa. Meillä asui myös intialainen vaihto-oppilas.
Lähdin kansalaisjärjestö Interpedian järjestämälle juurimatkalle, kun olin 10-vuotias. Mukana matkalla olivat kaikki viisi Intiasta samaan aikaan adoptoitua.
Pelkäsin, mitä kohtaisin perillä. Yllätyin, kun näinkin normaaleja kaupunkeja, en savanneja. Iltaisin itkin sitä, miksi juuri minä sain kaikista katulapsista perheen.
Intiassa tunsin itseni suomalaisemmaksi kuin koskaan. Kieli oli vieras, samoin tavat ja eleet."
Ennakkoluulot yllättävät
"Parikymppisenä muutin Helsinkiin. Yhtäkkiä kohtasin ennakkoluuloja ja jopa rasismia. Se ei johtunut niinkään adoptiotaustastani vaan siitä, että näytin erilaiselta. Minua luultiin usein maahanmuuttajaksi, vaikka koen itseni suomalaiseksi ja puhun Keski-Suomen murretta.
Tuolloin rupesin miettimään taustaani enemmän kuin aikaisemmin. Olen aina pitänyt adoptiovanhempiani äitinäni ja isänäni. Tulen tuskin koskaan tietämään biologisten vanhempieni henkilöllisyyttä, mutta sillä ei ole minulle merkitystä.
Joskus lääkärissä tulee hassuja tilanteita, kun minulta kysytään suvun sairauksista. Kun kerron, etten tiedä suvustani mitään, lääkäri saattaa nolostua.
Olen miettinyt paljon hylkäämiskokemustani. Vanhempani ovat kertoneet, että biologinen äitini rakasti minua niin paljon, että antoi minut pois. Uskon, että hänellä on ollut hyvä syy luopua minusta. Se ei silti tarkoita, että minua ei olisi hylätty.
Uskon, että hylkäämiskokemukseni on vaikuttanut ihmissuhteisiini. Olen ollut superkiltti ja pelännyt, että tulen jätetyksi.
En haaveile omasta lapsesta samalla tavalla kuin ikäiseni naiset. En myöskään usko, että aion hankkia biologisia lapsia. Adoptio voisi tulla kysymykseen.
Töissä nuoret kyselevät taustastani, ja vastaan heille avoimesti. He kunnioittavat taustaani, vaikka heittävät siitä rankkaakin huumoria. Se on yksi tapa käsitellä asiaa.
Ajattelen, että adoptiokokemuksia on yhtä monta kuin adoptioita. Siksi adoptiovanhempien tulisi kestää lapsen kysymykset. Tarinaa ei tarvitse kaunistella.
Adoptioon on kaksi näkökulmaa: se on sekä hylkäämis- että rakkaustarina. Tulin hylätyksi, mutta adoptiovanhempani rakastavat minua."
"Ajattelin, että Michael Jackson on varmasti isäni. Hän oli ainoa tummaihoinen, jonka tiesin."
