”Olin valmis antamaan kaikkeni, mutta minut tyrmättiin. Olihan se masentavaa.”
Vuonna 1994 suomalaisamerikkalainen Pia Adlivankin aloitteli työuraansa New Yorkissa, Manhattanilla sijaitsevassa huippuhotellissa.
Työpaikka oli unelmien täyttymys, sillä Adlivankin oli vasta valmistunut paikallisesta Cornellin yliopistosta, hotellitoiminnan liikkeenjohdollisesta koulutusohjelmasta. Työnantaja oli valinnut esihenkilöiden puolitoista vuotta kestävään harjoitusohjelmaan vain yliopiston motivoituneimmat oppilaat.
Hotelli oli tunnettu millintarkasta palvelukulttuuristaan: jopa asiakaspalvelijoiden hiusten pituus ja sormusten määrä olivat ennalta määrätyt.
Viiden tähden palvelukulttuurista kiinnostunut Adlivankin oli innoissaan. Häntä ei haitannut, vaikka työpäivät olivat vähintään 12-tuntisia, ja vapaapäiviä oli viikossa vain yksi.
Oli kuitenkin yksi ongelma.
Vaikka asiakkaat saivat hotellissa huippupalvelua, työnantajan arvostus ei aina tuntunut ulottuvan työntekijöihin. Useasti, kun Adlivankin antoi työnantajalleen kehitysehdotuksen, hänet tyrmättiin.
”Minun tehtäväni oli kuulemma tehdä, ei ajatella. Sain kuulla, että meillä on jo fiksut ihmiset pääkonttorilla miettimässä näitä asioita”, Adlivankin kertoo.