"Minä olen Mämmikoira. En siis koura vaan koira. Sain lempinimen aikoinaan Viikkosanomien toimituksessa, kun hermostuin päätoimittajalle kuvieni käytöstä ja yritin sanoa hänelle suorat sanat.
Erehdyksessä Mämmikouran sijaan suustani tuli se Mämmikoira ja porukka alkoi nauraa. Vaikea siinä oli enää minunkaan olla vihainen. En vieläkään arastele sanoa, mitä mieleen juolahtaa.
En vieläkään arastele sanoa, mitä mieleen juolahtaa.
Vuosikymmeniä elämäni oli jatkuvaa kiirettä ja matkustamista. Valokuvasin linnoissa ja savupirteissä, reissasin ulkomailla ja kiersin maakuntia taltioimassa suomalaista arkielämää.
Pohjois-Karjalassa osuin kerran kylään, josta kaikki olivat lähteneet työn perässä Ruotsiin. Juuri silloin asukkaat olivat lomalla ja ajaneet hienot autonsa heinittyneisiin pihoihin.
Vietin mielelläni kuvattavieni kanssa aikaa ja jäin kuuntelemaan, kun he kertoivat elämästään. Siihen aikaan olin kyllä vaimoni Doriksen ja lasteni mielestä enemmän poissa kuin kotona.
Illalla sanon viimeiseksi: ’Hyvää yötä, Caj’.
Kuusi vuotta sitten Doris kuoli. Aamulla kun herään, toivotan itselleni ääneen hyvää huomenta. Ihan vain kuullakseni, toimiiko kuuloni. Illalla sanon viimeiseksi: ’Hyvää yötä, Caj’. Siinä välissä onkin ihan hiljaista. Silti elämä jatkuu.
Olen opetellut tekemään ruokani itse, ja se rytmittää päivää mukavasti. Heikentyneen kuuloni takia minulle ei enää kannata soitella. Ilman Facebookia ja sen kuuromykkiä kavereita olisinkin paljon yksinäisempi.
Pari vuotta sitten nuoremman polven valokuvaajat ehdottivat, että postaamistani ruokakuvistani tehtäisiin kirja. Niin syntyi Mämmikoiran keittokirja, jossa kalasta näkyy lautasella pelkät ruodot. Nyt pari kaveria pyysi minua kirjoittamaan värikkäistä unistani Mämmikoiran novellikokoelman.
Valokuvaus on estänyt minua veltostumasta.
Pidän elämästäni. Kiirettä ei enää ole, mutta valokuvaus on estänyt minua veltostumasta. Nykyisin kuvaan lähinnä luontoa Sipoon-kotini ympäristössä. Pitää olla valpas. Jos kuvan ottamista lykkää huomiselle, tilanne on mennyt.
Kotitaloni edustalla kasvaa komea tammi. Muistan hyvin, kun istutimme sen isoisäni kanssa. Olin silloin viisivuotias. Nyt minä olen 90-vuotias ja tammen paksuilla oksilla kiipeilevät lapsenlapsenlapseni. Olen varma, että seuraavien sadan vuoden aikana puu vain vankistuu.”
Kristiina Markkasen kirjoittama kirja Caj Bremer – Mies Katolla ilmestyy helmikuussa.
Näyttelyt: Jyväskylän taidemuseossa ja Jyväskylässä valokuvauksen keskus Luovassa 5.4.–9.5.2019.
