"Olin aamulla meressä uimassa. Siitä on tullut ympärivuotinen tapa, jolla päivän saa miellyttävästi käyntiin. Avantoseuran pukuhuoneella pääsen juttelemaan hyvin monenlaisten ihmisten kanssa. Antaudumme usein innostaviin keskusteluihin, joissa vältetään puhumasta omista töistä tai asemasta.
Samanlaisia spontaaneja keskusteluja syntyy koko ajan kaikkialla. Jokainen voi itse valita, puhuuko muista ihmisistä hyvää.
Tasa-arvoonkin voi vaikuttaa tietoisilla valinnoilla. On eri asia, siteeraako tunnettua iäkästä miestä vai nostaako esiin nuoren naisen ja hänen ajatuksensa. Tällaisilla arkisilla valinnoilla on voimakas vaikutus ympäristöön.
Tasa-arvo ei olepysyvä tila. Jos sitä ei jatkuvasti pidä yllä, tilanne alkaa heikentyä. Nuorten naisten keväinen nousu eduskuntaan on ilahduttanut minua kovasti. Valitettavasti kirkosta sama ilmiö puuttuu. Suren, että piispakunta muuttui Espoota lukuun ottamatta piispanvaaleissa jälleen miesten porukaksi.”
Eläkeläisenä tulee avuton olo yllättävissä tilanteissa
”Mitä elämässäsi on jäänyt tekemättä”, kysyi lääkäri minulta viime vuonna. Olin varannut ajan alakuloni takia. En tiennyt, kuka oikein olen, kun en enää ollut piispan virkatehtävissä.
Minulle tuli monessa yllättävässä tilanteessa avuton olo. Uudessa kodissani tuskailin, etten osaa vaihtaa pölynimuriin pussia enkä tulostimeen mustekasettia. Eläkeläisellä ei ole siivousapua eikä it-tukea. Mutta lääkärin kysymykseen vastaukseni tuli heti: lapset.
Minulla ei ole omia lapsia eikä lapsenlapsia, ja muutenkin lapset olivat jääneet minulle varsin vieraiksi.
Pian lääkärikäynnin jälkeen törmäsin naapurustossa asuvaan tuttuun päiväkodin varajohtajaan ja jäin juttelemaan. Hänellä oli ratkaisu.
”Irja tulee! Irja tulee!”, lapset huutavat, kun torstaiaamuisin kävelen päiväkodin pihaan. He kertovat minulle laastareistaan ja rokotuksistaan.
He tulevat syliin ja kyselevät, onko minulla äitiä ja isää, ja miksi olen elossa, vaikka olen näin vanha. Käyn saman ryhmän luona kerran viikossa ja olen jo löytänyt jokaisen lapsen persoonan. Kuvittelin lukevani heille päiväkodin kirjoja, mutta olenkin alkanut kirjoittaa itse heille satuja.
Olen nyt 67-vuotiaana sukuni vanhin. Olen ollut eläkkeellä pari vuotta, mutta edelleenkin haeskelen päivärytmiä. Nyt on oikeasti mietittävä, mikä tässä elämän viimeisessä vaiheessa on todellista ja merkittävää.
Aiempia luottamustoimiani en kaipaa takaisin. Lasten tapaamista ja kirjoittamista sen sijaan haluan jatkaa.”
