”Mies katseli minua tarkasti. Hän arvioi, voiko minuun luottaa. Olin tullut hajoavaan Jugoslaviaan tuomaan avustustarvikkeita.
Sodan ja kriisin keskellä kaikki ulkopuoliset ovat epäilyttäviä. Siksi silloinkin kerroin miehelle, että tulen pienestä suomalaisesta Valkeakosken kaupungista, jossa me asukkaat olemme yhdessä opetelleet ensiaputaitoja ja autamme porukalla köyhiä ja kodittomia perheitä.
Mies pyysi minut vähän sivummalle. Arvasin, että hän haluaa esittää minulle pyynnön, jollaiset sotaa käyvässä maassa ovat aina vaarallisia. Olin oikeassa.
"Tapaamiset olivat minulle pieni tapahtuma, mutta konfliktin jakamissa maissa tuollaisilla kohtaamisilla on suuri merkitys."
Mies oli kuullut, että olen jatkamassa Bosnian puolelle. Se oli maa, jonka asukkaita hänen serbipuolellaan pidettiin vihollisina, mutta miehellä oli siellä työkavereita, joiden voinnista hän oli huolissaan.
Oli vuosi 1994 eikä sotatoimialueella voinut pitää yhteyksiä yli rajojen.
Mies pyysi, että yrittäisin löytää hänen tuttavansa. Menin Bosniaan ja löysin neljästä mainitusta miehestä kolme. Kerroin heidän kaverinsa ajattelevan heitä ja olevan huolissaan heidän voinnistaan. Miehet ilahtuivat, ja sain vielä viedä takaisin samanlaiset terveiset.
"Moni luulee, että auttamiseen erikoistuneet ihmiset ovat erityisen empaattisia."
Tapaamiset olivat minulle pieni tapahtuma, mutta konfliktin jakamissa maissa tuollaisilla kohtaamisilla on suuri merkitys. Jos ihmiset näkevät sotalinjan takana olevat ihmiset kaltaisinaan, ollaan huomattavan lähellä rauhaa.
Lopulta Bosniaa pommitettiin ankarasti ja siellä olleet miehet saivat surmansa. En tiedä, mitä serbimiehelle tapahtui."
Auttajia jo lapsuudenkodissa
"Kasvoin perheessä, jossa muita oli tapana auttaa. Kun ovelle ilmestyi kerjäläinen tai käsitöiden myyjä, äiti auttoi.
Valkeakoskella naapurustossamme oli sellainen henki, että kaikki kasvattavat toistensa kakaroita. Ajattelu tarttui. Murrosiässä päädyin vetämään keräystä, jolla saatiin rahaa kodittomien yömajaan.
"Kun apu pitää saada perille, keskitytään logistiikkaan ja tarkaksi hioutuneeseen tapaan toimia"
Kun myöhemmin lähimaastoon oli kadonnut mies, osallistuin etsintöihin. Poliisit hämmästelivät, kun summittaisen haarukoinnin sijaan aloin pohtia kadonneen miehen näkökulmaa.
Nimesin menetelmän empaattiseksi etsinnäksi. Myöhemmin sellaisesta toiminnasta tuli ihan arkista, nykyään sitä tosin kutsutaan profiloinniksi.
Moni luulee, että auttamiseen erikoistuneet ihmiset ovat erityisen empaattisia. Olen tehnyt melkein koko työurani Punaisessa Ristissä, mutta en pidä itseäni erityisen empaattisena. Kun apu pitää saada perille, keskitytään logistiikkaan ja tarkaksi hioutuneeseen tapaan toimia."
Näkymätön apu mukavinta arjessa
"Mielestäni mukavinta arjen auttamista on näkymätön jelppaaminen, jota kohde ei edes huomaa. Voi vaikka vetää pöytään tulevalle tuolin valmiiksi ja painaa toiselle hissin tulevaksi.
Kun palaan raskailta ulkomaanmatkoilta kotiin ja tapaan lapsiani ja lapsenlapsiani, olen hiljaa kriisialueilla näkemistäni asioista. Sellaiset kokemukset pitää purkaa muualla.
Mutta olen iloinen siitä, että kokemukseni tallentuvat mieleeni eräänlaiseksi anekdoottien videoksi. Voin poimia sieltä tarkkoja muistoja ja jakaa ne sopivalla hetkellä.”
