Mieto vai tulinen? Turkkilaisella aksentilla esitetty kysymys kuului aina samalla tavalla, muistelee Juha Itkonen aikaa, jolloin kebab tuli Hämeenlinnaan. Elettiin 1990-luvun alkua ja Juha oli lukioikäinen.

Kebabia Itkonen ajattelee lämmöllä. Hän on kirjoittanut siitä novellin.

"Otin päähenkilöksi Esko Vuorisen kirjastani Hetken hohtava valo. Näin syntyi novellin mittainen jatko romaanilleni. Esko on sen ikäpolven mies, joka ei osaa laittaa ruokaa, ja hänelle on tullut avioero. Hän päättää mennä kebab-ravintolaan syömään ja kohtaa turkkilaisen ravintoloitsijan."

Novelli on lämminhenkinen, humaani ja vähän surumielinen tarina, joka sivuaa myös kiihkeänä käytävää maahanmuuttokeskustelua.

"Siinä herkutellaan kebabilla ja kuvataan sitä, miten nälkäinen mies pääsee iskemään hampaansa tähän ihanan makuiseen lihaan."

Aterioilla syntyy jännitteitä

Itkosen mielestä kirjoissa tarvitaan konkreettia asioita. Ei voi kuvata pelkkää ajattelua. Siksi ruoka ja syöminen ovat hyviä aiheita.

"Aterialla istuttaessa ihmisten kesken saattaa syntyä kaikenlaisia jännitteitä, ja niiden kuvaaminen on herkullista."

Jos Itkonen kirjoittaa työhuoneellaan ja kirjoitus sujuu hyvin, syöminen on enemmän välttämätön paha kuin odotettu hetki. Kirjoittaessa hän syö yleensä eväitä tai lämmittää jotain mikrossa.

En silti unohda syödä, koska minulle tulee usein kirjoittaessa kylmä. Se johtunee nälästä."

"Appiukon rosvopaistista tulee aina hyvää tai vielä parempaa."

Viisikko-kirjoissa syötiin vähän väliä, ja viisikon eväät olivat suomalaislapselle eksoottisia.

"Olisin halunnut syödä samoja ruokia, ja minua harmitti, kun niitä ei saanut mistään," Itkonen muistelee.

Suomessa ei tosiaankaan myyty inkivääriolutta, eikä evääksi ollut tapana ottaa kinkkua ja kovaksi keitettyjä kananmunia eikä sardiineja. Hedelmäkakusta puhumattakaan.

Veikko Huovisen Lampaansyöjät Juha Itkonen luki noin 13-vuotiaana ja innostui rosvopaistista. Sen kanssa hänelle kävi myöhemmin tuuri: appiukko kaivaa mökillään joka juhannuksena lampaan kuoppaan.

"Sieltä se tulee aina tosi hyvänä. Metodista johtuen siihen liittyy tietynlainen arvaamattomuus. Ei voi tietää, onko se yhtä hyvää kuin viime vuonna vai vielä parempaa."

Ruisleivän kaipuu

Itkosen mielestä suomalainen ruoka kirkastuu heti, kun reissaa pidempään muissa maissa. Hän kaipaa aina ruisleipää ollessaan kauemmin poissa Suomesta.

"Ymmärrän, ettei salmiakki leviä meiltä maailmalle. Mutta ihmettelen, miksi ruisleipää ei syödä kaikkialla. Sehän on niin hirveän hyvää ja ravintoarvoltaan parempaa kuin mikään muu. Koko muu maailma syö vaaleaa leipää – valtava menetys sille!"

Ruoka-Kalevala kokoaa yhteen suomalaista ruokaperintöä: miten me syömme ja millaisia elämyksiä olemme ruoan ääressä kokeneet. Ruokamuistokeräyksen tarinat on koonnut yhteen ja taustoittanut Jani Kaaro. Teoksessa pääsevät ääneen erityisesti tavalliset suomalaiset, jotka ovat jakaneet muistonsa. Lisäksi ruokatarinansa kertoo novellimuodossa kahdeksan suomalaista kaunokirjailijaa.