Ihmistä on aina vaivannut perspektiivin puute. Närkästelemme nykyajan ilmiöitä, vaikka useimmat niistä ovat riivanneet ihmistä kautta vuosisatojen.
Harvoin syöminenkään on ollut ongelmatonta. Arjen historiaa tutkinut Bill Bryson kirjoittaa tästä hurmaavasti teoksessaan At Home.
Otetaanpa vaikka ruokahuijaukset tai E-koodihysteria. Epäilyttävät oliiviöljyt tai irtokarkkien kreisit väriaineet ovat pientä verrattuna siihen, miten ruokaa jatkettiin silloin kun se oli länsimaissakin kortilla.
Teen joukossa oli sahanpuruja, hiekkaa ja silkkaa likaa.
Teen joukossa oli sahanpuruja, hiekkaa ja silkkaa likaa. Giniin lorautettiin jatkeeksi tärpättiä. Punainen lyijyoksidi värjäsi juuston kuoren houkuttelevaksi.
Ruoan puhtaus, jonka perään nyyhkimme ponnekkaasti, oli parisataa vuotta sitten hyvin suhteellinen käsite. Antibiootit ja kasvimyrkyt olivat vielä scifiä, mutta käsi sydämelle: söisitkö itse jäätelöä, josta löytyy kissan karvoja, hyönteisiä ja lypsyliinoista irronneita kangaskuituja? Sellaista oli herkuttelu 1800-luvulla.
Söisitkö itse jäätelöä, josta löytyy kissan karvoja?
Vasta kun kanadalainen liikemies keksi saman vuosisadan puolivälissä kaupallistaa jään(!), pilaantuneen ruoan säännöllinen nautiskelu alkoi siirtyä hitaasti kohti pakkauspäivämääräsulkeisia.
Ruoan eettisyys oli käsitteenä tuntematon ylellisyys. Bryson kertoo kirjassaan lihatoreista, joille karja talutettiin haavaisena ja lopen uupuneena, ja tämä on tarinoiden lempeimmästä päästä.
Ylensyönti ja ryyppääminen olivat ongelmia jo kauan ennen Suurinta Pudottajaa. Wellingtonin herttuan aamupalakoostui kolmesta pihvistä ja parista kyyhkysestä lisukkeineen, ja tämän hän huuhteli alas portviinillä, brandylla ja pullollisella viiniä.
Ylensyönti ja ryyppääminen olivat ongelmia jo kauan ennen Suurinta Pudottajaa.
Se, mitä ruokakulttuurissa ylipäätään arvostetaan, tuntuu olevan kovin ailahtelevaista.
Peruna-parka on tästä paraatiesimerkki. Aikanaan siihen suhtauduttiin niin suurella epäilyksellä, että aiheesta pidettiin erikseen valistavia kirkkosaarnoja ja kirjoitettiin kirjoja, kuten 1700-luvulla julkaistu Potatesten Eli Maan-Päronain Wiljelemisestä, säilyttämisestä ja hyödytyxestä Huonen hallituxesa.
Mutta kun peruna oli jonkin aikaa maistunut, alkoivat karppausvainot: yhdessä yössä perunasta tuli maineeltaan pahempaa myrkkyä kuin tupakka – vain jotta se voisi tehdä vaivihkaisen paluun hetkeä myöhemmin.
Ehkä 200 vuoden päästä äimistellään sitä, että söimme luontoa.
Ehkä 200 vuoden päästä äimistellään sitä, että söimme luontoa. Ehkä ruoka valmistetaan labroissa, ja meille tuiki tavalliset nakit ja avokadot ovat kalliita kuriositeetteja.
Ehkä perunasta ollaan taas jotain mieltä.
