Kirjassa Kulinaristin kuolema ravintolakriitikko Pierre Arthens kieltäytyy kuolemasta ennen kuin hän löytää maun, joka on "kaikista tärkein, lopullinen totuus."
Arthens on jahdannut makua koko elämänsä. Hän maistaa maailman parasta sashimia ("kiinteän aineen läsnäoloa ja sen tyhjyyttä vastaan taistelevaa tiiviyttä"), ylimaallisia tomaatteja ("siinä vasta seikkailu") ja majoneesia ("se haltioituu yhdessäolosta kasvisten kanssa"), mutta mikään näistä ei ole se yksisarvinen, jota kriitikko jahtaa.
Tarinoista piirtyy koko elämäntarina. Taas tulee todistettua, että ruoka on paljon enemmän kuin polttoainetta, kuten jotkut ymmärtämättömät lohduttomasti kuvailevat. Elämäähän voi tarkastella sarjana ruokailuja, joiden välissä tapahtuu kaikenlaista. Sillä pöytään on aina palattava, vaikka kävisi kuinka.
Elämäähän voi tarkastella sarjana ruokailuja.
Oman elämäni muistoaterian aloittaisin kirkuvan pinkillä Rymd-juomalla, joka saisi nykyajan mehupuristit kirkumaan kauhusta. Tunnen kielelläni vieläkin syklamaattipulverin jäljittelemättömän kitkeryyden, kuin syvän tanniinisen viinin esiasteen.
Pöydässä olisi mummini tekemiä karjalanpiirakoita, jollaisia en tule enää koskaan saamaan. Spagettia. O´boy-kaakaota ja palvikinkkuleipiä voilla ja Aromat-suolalla.
Grillikanaa maatalousnäyttelystä, mökkiravut, vohveliton Asterix-tuutti (joka sai vanhemmat hulluksi sulaessaan auton takapenkin vuorauksille) sekä toisen isoäitini suolakurkut, joissa on hentoinen mustaviinimarjapensaan vivahde.
Mutta kun ajattelen elämäni aterioita, en sittenkään ajattele makuja. Ajattelen rakkautta.
Jokainen meistä on hengissä siksi, että joku muu on valmistanut meille ruokaa. Pilkkonut, lämmittänyt, paistanut, viipaloinut. Asettanut tarjolle, korjannut jäljet. Miettinyt mistä pidämme.
Jokainen meistä on hengissä siksi, että joku muu on valmistanut meille ruokaa.
Ruoka on tapa välittää toisista ihmisistä, vaikka sitä ei osaisi sanoa. Aikuiselle lapselleen ruokia mukaan tuputtava vanhempi, pitsat tarjoava kaveri, koiralle tähteitä tarjoileva omistaja – rakkauden asialla kaikki.
Pierre Arthens löytää kuolinvuoteellaan etsimänsä maun: tuulihatut. Niiden kautta hän pääsee yhteyteen itsensä Jumalan kanssa.
"Tärkeää ei ole syöminen eikä eläminen, vaan se että tietää miksi söi ja eli. Isän, pojan ja tuulihatun nimeen, aamen."
