Koti. Kotiseutu. Niiden merkityksen ymmärtää usein silloin kun on muualla – vieraassa paikassa, outona toisten joukossa. Kotiseutu tuntuu lämpimänä läikähdyksenä mielessä silloin, kun näkee tutun maiseman. Kun kuulee kotoisan puheennuotin, liikenteen äänet tai hiljaisuuden. Kotiseutu maistuu, tuoksuu ja tuntuu.
Kotiseutu on tutut maisemat
Jorma Väistö, 67, on asunut koko ikänsä Suomen itärajan pinnassa Tohmajärvellä. Muualla hän on käynyt vain piipahtamassa, kuten aikanaan sotaväessä Riihimäellä.
"Ammatin takia jäin tänne. Äiti ja isä olivat viljelijöitä, ja se oli mieluisaa työtä minullekin. Maahenki tuli sieltä perittyä", Väistö muistelee.
Enää lehmät eivät tallusta Väistön tilalla Akkalan kylällä. Eläimet hyvästeltiin kaksi vuotta sitten, kun isännälle koittivat eläkepäivät. Perheen pojat viljelevät edelleen peltoja, ja saavat isältään apua tarvittaessa.
Kotiseutu tarkoittaa Jorma Väistölle ennen kaikkea tuttua, rakasta maisemaa vaaroineen, järvineen, mäkineen ja mutkineen. Kotitalon ikkunasta avautuu komea näköala.
"Ei sitä jatkuvasti muista miten kaunista täällä on, kun on aina asunut samalla paikalla."
Väistön nuorin tytär asuu Espoossa, jossa on mukavaa käydä tervehtimissä lapsenlapsia. Mutta mukava on myös palata kotiin ruuhka-Suomen tohinoista.
"Kauhun paikka olisi, jos joutuisin kerrostaloon asumaan. Täällä kotitilalla voi tehdä mitä haluaa. On oma vapaus olla", Väistö miettii.