Saattohoito on ollut yli 25 vuoden ajan osa Seppo Laurellin, 77, elämää. Vapaaehtoistyöntekijänä hän tapaa säännöllisesti potilasystäviään. Osaa potilaista Laurell ehtii nähdä vain muutaman kerran, mutta joskus ystävyys jatkuu jopa vuoden.
"Potilaat haluavat usein käydä jossain ulkona, kuten kauppakeskuksissa. Ehkä siellä on mukava seurata ihmisvilinää."
Uuden potilaan tapaaminen jännittää aina, vaikka Laurell on tehnyt saattohoitotyötä jo pitkään.
"Yleensä kaikki sujuu mutkattomasti, sillä olen potilaalle odotettu vieras. Puhekyvyn menettäneiden kanssa voi aluksi olla vaikea kommunikoida, jos kynäkään ei enää pysy kädessä."
Vapaaehtoistyöntekijä helpottaa myös omaisten taakkaa. Vieraalle ihmiselle potilas voi purkaa tuntojaan vapaammin, eikä hänen tarvitse pelätä kuormittavansa läheisiään liikaa.
Kun Laurell oli lapsi, hänen äitinsä menehtyi hitaasti etenevään sairauteen. Ajatus mahdollisuudesta auttaa kuolevaa tämän viimeisillä hetkillä jäi itämään. Laurell oli yksi ensimmäisistä 1980-luvun loppupuolella koulutetuista vapaaehtoisista Suomessa.
Nykyään Laurell toimii itse kouluttajana. Saattohoidon vapaaehtoiskurssille voi hakeutua kuka tahansa. Vapaaehtoisia on kaiken ikäisiä, mutta suurin osa on eläkeläisiä. Omaisen kuolemasta on kuitenkin oltava vähintään kaksi vuotta.
"Omaa surutyötään ei pidä tehdä tätä kautta. On myös tärkeää huolehtia omasta jaksamisestaan."
Suuri osa potilasystävistä on yksinäisiä, eikä heillä ole omaisia, saatikka sitten ystäviä.
"Eräs potilas teki joulun alla kolme pientä lahjapussia. Hänen puhekykynsä oli jo mennyt, mutta hän kirjoitti lapulle viestin. Lahjapussit piti toimittaa korvaklinikan kolmelle hoitajalle. He olivat hänen ainoat ystävänsä."
Saattohoitotyön myötä Laurellin suhtautuminen kuolemaan on muuttunut.
"Kuolema on oikeastaan aika kaunista, pikkuhiljaa hiipumista."
