Maailman herkin ja intiimein asia on aina ollut myös yhteiskunnallinen, sosiaalinen ja poliittinen
Seksuaalisuus on kaikkialla.
Puhe siitä täyttää lehtiotsikot, blogit ja sosiaalisen median, ja aiheesta kertovien kirjojen määrä on räjähtänyt. Kun Suomessa 1980-luvulla julkaistiin 66 seksuaalisuutta käsittelevää kirjaa, 2010-luvulla niitä julkaistiin 536.
”Yksi tämän päivän trendeistä on älyllistää seksuaalisuus ja ottaa se sanoilla haltuun”, sanoo yhteiskuntatieteiden tohtori, kulttuurihistorioitsija Marika Haataja.
Kuvitellaan itsemme viime vuosisadan alkuun, päinvastaiseen tilanteeseen.
Seksuaalisuudesta ei puhuttu julkisesti, eikä kunnollista tietoa ollut juuri tarjolla. Harvalukuisten seksiopaskirjojen sävy oli sievistelevä, jopa anteeksipyytelevä.
Seksuaalisuus oli virallisesti tarkoitettu miehen ja naisen aviovuoteeseen, lisääntymistarkoituksessa.
Luonnonvoimaa oli kuitenkin vaikea saada pysymään asetetuissa raameissa. Jotkut uskaltautuivat toteuttamaan viettejään vapaammin, mutta etenkin naisille ja seksuaalivähemmistöille seurauksena saattoi olla paheksuntaa, häpeää ja ahdinkoa. Seksuaalisen vapautumisen yritykset olivat riskinottoja yhteiskunnassa, jossa nainen oli useimmiten taloudellisesti riippuvainen miehestään ja yksinhuoltajien asema oli vaikea. Homoseksuaalisista suhteista määrättiin 1800-luvun rikoslain perusteella vankeutta.
Oli silti niitä, jotka pyrkivät edelle aikaansa.
Haataja kertoo Elvira Willmanista, viime vuosisadan alun naisasianaisesta, joka puolusti julkisesti naisen oikeutta seksuaaliseen nautintoon:
”Hänet tipautettiin pois vaalien ehdokaslistalta liian löyhän sukupuolimoraalin vuoksi.”
Seksuaaliasenteisiin ovat kautta aikojen vaikuttaneet käsitykset siitä, mikä kulloinkin on vallitsevan näkemyksen mukaan luonnollista. Sata vuotta sitten pidettiin biologisena tosiasiana, että nainen on seksuaalisesti passiivinen.
Asennemullistus tapahtui 1960-luvulla. Sodanjälkeinen nuori sukupolvi muutti kaupunkeihin opiskelemaan. Maailmankuva avartui, ja seksuaalisuutta koskevat käsitykset alkoivat erkaantua uskonnollisista moraalinäkemyksistä.
”Opiskelijat ja kansalaisaktivistit heräsivät siihen, että kansalaisten täytyy saada asiallista tietoa seksuaalisuudesta, ehkäisystä ja taudeista. Ja nautinnosta”, kuvailee Sexpon kouluttaja ja seksuaaliterapeutti Henriikka Sundell, joka on perehtynyt suomalaisten seksuaalioikeuksien historiaan.
Hän toteaa, että maailman herkin ja intiimein asia on aina ollut myös yhteiskunnallinen, sosiaalinen ja poliittinen asia.
”Jokaisella on siitä mielipide.”
Seksuaaliasenteiden vapautuminen on ollut lujasti sidoksissa tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksiin. Vapautumisen keskeisiä askeleita 1960-luvulta 1980-luvulle olivat e-pilleri, aborttilainsäädännön muutokset sekä homoseksuaalisuuden poistaminen rikoslaista ja tautiluokituksesta. Etappeja on riittänyt tällekin vuosituhannelle. Vuonna 2017 alkanut maailmanlaajuinen Me Too -liike on tuonut näkyviin merkittävän näkökulman: oikeuden saada olla vapaa seksuaaliselta häirinnältä.
”Jokaisella on siitä mielipide.”
Sitä mukaa kun ihmisoikeudet paranivat, seksuaaliasenteisiin alkoivat rakentua nautinnon ja ilon näkökulmat.
”Vapautuminen, ilo ja rauhassa olo eivät edelleekään ole kaikille itsestään selviä. Esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kohtaavat yhä paljon epäluuloa ja jopa väkivallan uhkaa”, Sundell muistuttaa.
Nyt 2020-luvulla asenteet näyttäytyvät hyvin toisenlaisina kuin sata vuotta sitten. Vain harva rajaisi seksin harrastamisen heteroavioparien yksinoikeudeksi. Halu ja nautinto kuuluvat enemmistön mielestä kaikille.
Nautintokeskeisyyden ohella merkillepantavaa on myös seksin terveysvaikutusten korostaminen. Seksuaalisuus ei näyttäydy enää muusta elämästä irrallisena mystisenä asiana, vaan osana kokonaisvaltaista hyvinvointia.
Seksuaalisuuttamme eivät enää yleisesti sanele uskonnolliset moraalinäkemykset, mutta sen sijaan markkinavoimat koettavat kovasti päästä sitä hallitsemaan.
”Nautinnon luvataan löytyvän, jos löysäämme kukkaronnyörejä”, Haataja kuvailee.
Näkökulmat sekä tieto seksuaalisuuden ja sukupuolen kirjosta lisääntyvät koko ajan.
”Ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa harrastaa seksiä tai olla seksuaalinen”, Sundell painottaa. Yksilöllisyyden korostaminen luo sijaa monimuotoisuudelle. Parikymppisillä suomalaisilla ymmärrys tästä on vahvinta: antaa kaikkien kukkien kukkia.
Sekä Sundell että Haataja toteavat, että vapautumisen kehitys ei ole yhdenmukaista eikä ristiriidatonta. Myös konservatiivisempia äänenpainoja kuuluu.
Seksuaalisuudentäyteinen media luo herkästi kuvaa vapautumisen kultakaudesta, mutta yksilötasolla kokemus saattaa olla monimutkaisempi. Runsas seksipuhe ja pitkälle viety vapautumisen ihanne voivat joskus synnyttää myös riittämättömyyden kokemuksia. Se, minkä yksi kokee vapauttavana, voi ahdistaa toista.
”Syntyy velvollisuus harrastaa vapaata, orgasmintäyteistä terveysseksiä kerran viikossa”, Haataja kuvailee. Vapautuminen voi hänen mukaansa tarkoittaa myös vapautta seksuaalisuuden harjoittamisen pakosta.
Yksilötasolla seksuaalisuudessa on yhä monenlaista mieltä askarruttavaa. Voi olla häpeän tunteiden painolastia tai roolimallien kanssa kipuilua. Sundellin mukaan terapiavastaanotolla on usein läsnä ydinkysymys: kenellä on lupa määritellä, miten minä saan elää?
Maailma tuottaa yhä yhdenmukaisuuden painetta ja kapeita rooliodotuksia – joskin eri tavalla kuin sata vuotta sitten.
”Syntyy velvollisuus harrastaa vapaata, orgasmintäyteistä terveysseksiä kerran viikossa.”
”Kunpa soisimme itsellemme rauhan ja ymmärtäisimme, että oma tapa olla olemassa on riittävä”, Sundell sanoo.
Haatajan mukaan näköpiirissä on myös vastareaktioita, väsymistä seksuaalisuuden kyllästämään ilmapiiriin. Joku saattaa haluta elää tyystin ilman seksiä.
”Tai voisiko seuraava suurempi vapautuminen olla sitä, että ihmiset vapautuvat kehojensa äärelle ja lakkaavat älyllistämästä”, Haataja pohtii.
Lööpeissä tai sosiaalisessa mediassa saattaa yhä esiintyä tilanteita, joissa paljasta pintaa esitellään ”rohkeana” tekona, merkkinä seksuaalisesta vapaudesta.
Marika Haataja näkee tässä jämähtämistä menneen maailman asetelmiin, jolloin paljas pinta ei ollut arkipäivää mediassa. Todellinen seksuaalinen rohkeus näyttää itse asiassa aika lailla samalta kuin Elvira Willmanin toiminta sata vuotta sitten:
”Että yksilö uskaltaa ohittaa yhdenmukaisuuden paineen ja toteuttaa juuri omannäköistään seksuaalisuutta.”