"Apu anoreksiaan löytyi tanssista"

Silmäpako juoksee pitkin Aicha Niquen Maulan, 24, vasenta säärtä. Hän sulloo jalkaansa matalavartiset kumisaappaat ja hypähtelee hiukset hulmuten Keskuspuiston ammattiopiston tanssisalin käytävältä kohti portaikkoa.

Kolmas kouluvuosi on päässyt vasta vauhtiin, mutta Niquen Maulan lukuvuosi jää lyhyeksi. Opinnot ovat loppusuoralla, sillä hän on ollut ahkera ja vienyt kolmivuotisen opiskelurupeaman päätökseen ennen aikojaan – ja ensimmäistä kertaa elämässään. Lukihäiriöstä, anoreksiasta ja sosiaalisten tilanteiden ahdistuneisuushäiriöstä kärsinyt nuori nainen on elämänsä käännekohdassa, kiitos ammatillisen erityisopetuksen. Nyt on aika nousta omille siiville.

Aicha Niquen Maula, vastavalmistunut tanssija

"Vanhempani erosivat, kun olin viisivuotias. Perulaissyntyinen isäni jäi asumaan Ruotsiin, ja muutin äitini kanssa Suomeen, ensin pieneen maalaiskylään ja myöhemmin pikkukaupunkiin Etelä-Suomessa. Rakastan molempia vanhempiani ja halusin olla molempien luona. Reissasin paljon kahden maan väliä, asuin vuoroin äidin, vuoroin isän luona. Se tuntui joskus ahdistavalta, koska aina valitessani toisen tunsin kääntäväni selän toiselle. Olin kiltti tyttö, enkä halunnut pahoittaa vanhempieni mieltä.

Kiltteyteni kääntyi minua vastaan, ja ryhdyin pakonomaisesti kontrolloimaan kehoani. Sairastuin anoreksiaan. Siitä alkoi kuuden vuoden sairaalakierre. Makasin lepositeissä, ja minulle laitettiin nenämahaletku, jonka kautta sain ravintoa. Se tuntui pahalta. Nyt ymmärrän, että se oli ainoa vaihtoehto. Muuten olisin kuollut. Onneksi perheeni tuki minua koko ajan. Silti sukellus oli syvä. Minua hoidettiin monessa eri paikassa, Suomessa ja Ruotsissa. Yläkoulun kävin melkein kokonaan eri sairaalakouluissa. Ystävyyssuhteeni katkesivat, ja tunsin olevani aivan yksin, vailla ikäisteni seuraa. Välillä pääsin kotiin, mutta jouduin aina takaisin osastolle.

Löysin itseilmaisulleni väylän kansanopiston teatterilinjalta ja sirkustreeneistä. Pääsin Ruotsissa sirkuslukioon, mutta kehoni ei ollut tarpeeksi vahva, jotta olisin jaksanut viedä koulun loppuun. Suomessa hakeuduin luonto-ohjaajakoulutukseen, mutta myös se jäi kesken.

Katsoessani taaksepäin näen, että kaikella on tarkoituksensa. Täältä Keskuspuiston ammattiopistosta löysin turvallisen yhteisön, jossa minut hyväksyttiin tällaisenaan. Muistan ensimmäisen kerran, kun uskalsin sanoa 'ei'. Se tapahtui koulun ruokalassa ja tuntui mielettömän hyvältä.

Olen ikuisesti kiitollinen opettajallemme Jari Karttuselle. Hänen opetuksessaan on sydän mukana, ja jokainen opiskelija tulee kuulluksi, nähdyksi ja ohjatuksi myös yksilönä.

Koko opiskeluajan olen asunut koulun asuntolassa, kolmen tytön solussa. Olen saanut ystäviä, mikä on auttanut minua toipumaan sosiaalisesta ahdistuksestani ja sen synnyttämistä paniikkikohtauksista. Jatkan terapiaa, mutta voin paljon paremmin kuin ennen. Nyt ymmärrän, että minun on oltava kiltti ja armollinen itselleni, jotta kehoni ja mieleni jaksavat. Haluan pysyä vahvana ja ammentaa tanssin, sirkuksen ja liikkumisen tuomasta ilosta. Suvaitsevaisuus ja rakkaus itseäni kohtaan ovat ottaneet voiton perfektionismista ja ankaruudesta.

Minulla on tunne, että haluan auttaa myös muita. Siksi haluan opiskella vielä sairaanhoitajaksi. Tanssi ja liikunta säilyvät elämässäni aina. Olen lähdössä toiseen kotimaahani Peruun joksikin aikaa. Haluan tutustua isäni sukuun ja ymmärtää siten myös itseäni paremmin.

Olen suunnattoman kiitollinen kaikesta oppimastani sekä tuesta, jota olen täällä saanut. Tanssilinjalta olen saanut elämäni parhaat ystävät ja oman pienen tanssiperheen. Tulen ikävöimään kaikkea tätä, mutta silti tulevaisuus näyttää todella mielenkiintoiselta."

Jari Karttunen, tanssin lehtori, Aichan opettaja

"Aichan tarina todistaa, että tekemällämme työllä on merkitystä. Erityistä tukea vaativat nuoret hyötyvät tanssista paljon. Tanssi sisältää jotain sellaista, jota emme pysty pukemaan sanoiksi. Taidetta ei pysty selittämään, eikä sitä pidäkään selittää puhki. Riittää, että menee sen äärelle ja antaa sen tehdä tehtävänsä. Joskus taide viihdyttää, toisinaan se on piikki yhteiskunnan lihassa.

Parasta opettamisessa on yhdessä oppiminen, asioiden tutkiminen ja ihmettely dialogin kautta. Tiedän joistakin asioista enemmän kuin opiskelijani, mutta he tuovat aina opetukseen mukaan oman sukupolvensa äänen ja oppimiskäsityksen. Siksi koen joka päivä, että myös minä opin jotain uutta. Haluan pysyä avoimena ja ymmärtää, miten maailma muuttuu.

Työssäni olen yrittänyt viedä vahvasti myös ryhmäprosessia eteenpäin. Meillä jokaisella on tarve kuulua ryhmään, vaikka olemmekin yksilöitä.

En voi vaikuttaa siihen, miten opiskelijoiden elämänpolku muovautuu, mutta voin tukea nuoren kasvua hyvään suuntaan. Meille voitto on se, että opiskelija on löytänyt itselleen jatkopolun, ennen kuin lähtee meiltä.

Kun Aicha tuli opiskelijakseni, näin edessäni hyvin herkän, uuden edessä olevan epävarman tytön. Hän oli avoin, mutta tarvitsi myös rajoja. Niitä ryhdyimme hakemaan. Tanssissa liikkeet muodostivat kehykset. Niistä tuli rajoja, jotka palvelivat paitsi tanssia, myös Aichan henkilökohtaista kehittymistä.

Tämä on ensimmäinen koulu, josta Aicha valmistuu. Se on asia, josta tein myös itselleni haasteen. Nyt Aicha suuntaa hienosti tulevaisuuteen omien arvojensa mukaisesti. Ne eivät ole pelkkiä sanoja, vaan hänellä on selkeä suunnitelma yhdistää taidetta, hoitoa ja hoivaa. Näen mielessäni pitkäaikaissairaiden osaston ja sairaanhoitajan, joka tanssii. Mitä taiteen saavutettavuutta! Parasta on, että Aicha itse tietää, millainen merkitys taiteella voi olla tervehtymiselle ja eheytymiselle."

Outi Maula, Aichan äiti

"Aicha on ainoa lapseni, ja meillä on ollut aina hyvin läheinen suhde. Aicha oli viisivuotias, kun erosin hänen isästään. Meillä oli yhteis-huoltajuus, mutta asuminen eri maissa teki siitä haastavaa.

Suomessa asuessaan Aicha kävi pientä, yhteisöllistä maalaiskoulua. Uuteen kouluun, yläkouluun, siirtyminen pelotti. Silloin näin ensimmäiset merkit Aichan sairaudesta. Aluksi hän jätti herkut, sipsit, karkit ja limsat, mutta kesällä serkkujen luona Sveitsissä totuus iski vasten kasvoja. Aicha kieltäytyi kokonaan syömästä. Hänen sairastumisensa oli kuin vedenjakaja, käännekohta, joka muutti kaiken.

Olin avuton uudessa tilanteessa, sillä en saanut tyttöä syömään millään keinolla. Seitsemännen luokan syksyllä Aicha joutui sairaalahoitoon. Vaikka meillä oli erimielisyytemme Aichan isän kanssa, olimme molemmat yhtä lailla huolesta sekaisin, peloissamme ja täysin neuvottomia.

Isä halusi tytön Ruotsiin, koska siellä anoreksian hoito oli pidemmällä. Aichaa hoidettiin vuoroin Suomessa ja Ruotsissa, mutta kummastakaan maasta ei löytynyt toimivaa hoitoa, emmekä vanhempina saaneet riittävästi tukea omaan jaksamiseemme. Emme myöskään ymmärtäneet, miten pitkällisestä sairaudesta oli kysymys.

Kun tyttö alkoi syödä ja paino nousi tiettyyn rajaan, hän pääsi kotiin ja luulimme, että sairaus oli ohi. Kerta toisensa jälkeen hän joutui palaamaan sairaalaan, kun paino putosi uudestaan.

Tilanne muuttui vasta, kun sain luotua luottamuksen uudelleen Aichan kanssa. Uskalsin päästää hänet esimerkiksi kuntosalille ja liikkumaan ja luottaa siihen, että hän pitää kiinni yhdessä sovituista rajoista. Myös taideaineilla on ollut ratkaiseva merkitys. Aicha alkoi harrastaa teatteria, nykysirkusta ja tanssia. Niissä keskeistä on yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys.

Olen ylpeä Aichasta, hän on sinnikäs ja ponteva, ottaa selvää asioista, hakee vastauksia ongelmiin ja ajattelee, että vaikeuksillakin on tarkoitus.

Tanssikoulutuksen ansiosta Aicha on saanut fysiikkansa kuntoon ja vahvistunut sekä fyysisesti että henkisesti. Tanssi on tukenut motoriikkaa, mikä on osaltaan edesauttanut uusien hermoratojen syntymistä ja helpottanut lukihäiriötäkin.

Kun ensimmäisen kouluvuoden syksyllä kävimme tutustumassa Keskus-puiston ammattiopiston asuntolaan, ajattelin, että kunpa voisin itsekin jäädä opiskelemaan. Näiden opiskeluvuosien aikana tyttäreni on kypsynyt ja kasvanut aikuiseksi. Aicha on oman tiensä kulkija. Olen kiitollinen, että olen saanut takaisin lapseni, joka sairauden vuoksi hävisi jonnekin lainausmerkkien sisään."

Tukea yksilöllisestä opiskelusta

• Erityisoppilaitokseen hakeudutaan monista eri syistä, kuten terveydellisten, sosiaalisten ja psyykkisten ongelmien tai oppimisvaikeuksien vuoksi.
• Erityisoppilaitoksissa on tarjolla muun muassa valmentavaa koulutusta, ammatillista perustutkintokoulutusta ja ammatillista lisäkoulutusta.
• Keskuspuiston ammattiopisto on pääkaupunkiseudun suurin ammatillinen erityisoppilaitos alle 25-vuotiaille.
• Keskuspuistossa opiskelee vuosittain noin 1 200 opiskelijaa. Opiskelu on maksutonta.
• Lue lisää ammatillisesta erityisopetuksesta kautta maan www.ameo.fi.