Lempiannos? Paistetut silakat. Kari Lumikero istahtaa ravintola Salven pöytään ja tilaa tutun annoksen. Täällä toimittajakollegoiden suosimassa, aiemmin merimieskapakkana tunnetussa ravintolassa Lumikerokin on lounastanut lukuisia kertoja, vaikka työt ovat vieneet häntä milloin minnekin päin maailmaa. Kriisialueilta raportoinut ja hädän keskellä eläviä haastatellut toimittaja on nyt eläkkeellä, muttei ole päässyt tiedonjanostaan eroon.
Siksi hän hyppäsi Elias Lönnrotin suuriin saappaisiin ja on kiertänyt ympäri maata tallentamassa videolle ihmisten muistoja ruoan ääreltä. Tarinoiden kerääminen on osa Ruokakalevalaa, joka on S-ryhmän, Marttaliiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran suuri ruokakulttuuriteko. Suomalaisten rakkaista ruokamuistoista kootaan ensi vuonna myös Ruoka-Kalevala-kirja.
Suomi on pitkä maa, jossa makutottumukset eroavat ilmansuuntien mukaan. Millainen kuva video-Lönnrotille on piirtynyt matkoillaan suomalaisesta ruokakulttuurista?
"Kun olin lapsena vilustunut enkä päässyt kouluun, äiti osti minulle banaanin. Voitko kuvitella – banaanin? Se oli juhlahetki, ja siitä saakka olen rakastanut banaania. 1950-luku oli Suomen keittiöissä melko ankeaa aikaa, mutta olen aina ollut kiinnostunut ruoasta. Nuorempana lähinnä syömäpuolella, nyt kokkaan mielelläni.
Erikoisalaani ovat joukkoruoat. Toistaiseksi suurin saavutukseni gastronomian saralla on Veikkolan peruskoulun keittovihkoseen laatimani resepti Makkarakastike sadalle. Olen halunnut opetella ruokalajeja, jotka on helppo valmistaa pienellä vaivalla isolle porukalle.
Nyt olen kerännyt suomalaisten ruokatarinoita Elias Lönnrotin jalanjäljissä. Lönnrot oli uskomaton tyyppi. Hän teki ainutlaatuisen työn kerätessään suomalaisia kansanrunoja. Lönnrot tosin taisi kulkea 1800-luvulla Suomea ristiin rastiin enimmäkseen epämukavissa kengissä tai paljain jaloin. Minun ei tarvitse rämpiä soilla ja metsiköissä tai pyytää jotain paikallista soutamaan minut vastarannalle, kun sinne ei muuten pääse.
Meitä yhdistää Lönnrotin kanssa pitelemätön tiedonjano. Hänellä oli runojen kuulemisen ohella niiden julkaisemisen ähky, minulla on uutisten hankkimisen ja julkaisemisen ähky. Se on eräänlainen sairaus, myönteisessä mielessä. Nyt haluan kuulla ja kertoa suomalaisten ruokatarinoita.
Olen viettänyt elämästäni 50 vuotta ulkomailla ja liikkunut työssäni paljon sotien ja luonnonmullistusten koettelemilla alueilla. Siellä ei tullut juuri puhetta gastronomiasta. Useilla kohtaamillani ihmisillä oli ruokaa hädin tuskin hengenpitimiksi. Meidän ankeinkin arkemme on luksuselämää heidän hätäänsä verrattuna. Meillä on Suomessa tapana valittaa liikaa. Kun ihminen on tottunut johonkin, vähäinenkin saavutetuista eduista tinkiminen tuntuu vaikealta. Toki Suomessa on myös oikeaa hätää. On lapsiperheitä, joiden asiat eivät ole lainkaan hyvin.
Asuin pitkään naapurimaassamme Ruotsissa. Siellä ruokakulttuuri on hienostuneempaa ja valikoimat kaupoissa runsaammat kuin Suomessa. Ruokakulttuurimme on ammentanut sieltä paljon lihapyöryköistä ja janssoninkiusauksesta hernekeittoon ja pannukakkuun. Ruotsalaiset arvostavat todella paljon ruokaperinteitään. Jopa hienoimmat ravintolat tarjoavat lounaslistallaan joka päivä jotain perinneruokaa, hyvin tehtynä.
Meillä Suomessa näkyy myös Venäjän vaikutus, muun muassa blinit ja borssikeitto. Siinä mielessä meillä on jopa rikkaampi perinneruokakulttuuri kuin Ruotsissa. Nykyään suomalaiset uskaltavat maistella rohkeasti uusia makuja. Ei tarvitse mennä kuin 50 vuotta taaksepäin, kun perusmausteita olivat pelkästään suola ja ehkä pippuri. Aterian tarkoitus oli lähinnä täyttää vatsa. Nykyään perheissä suunnitellaan ateriat viikonlopuksi, tehdään ruokaa, syödään yhdessä ja jaetaan vinkkejä.
Mutta meidän pitäisi iloita ruoan äärellä enemmän! Ulkona syömiseen liittyy riemua, ja silloin maistuu viinilasillinen tai kaksi. Ei ravintolaan mennä synkistelemään, vaan pitämään hauskaa. Ruoka kokoaa ihmisiä yhteen. Se voi jatkossa yhdistää meitä yhä enemmän myös kansakuntana."