Mikään ei ollut niin kuin ennen. Katja Karjalaisella ei ollut hajua siitä, istuiko hän läheskään suorassa hevosen selässä ja miten hän saisi hevosen liikkumaan. Karjalainen oli aikoinaan ratsastanut 12 vuotta, mutta istui nyt ensimmäistä kertaa hevosen selässä kymmenen vuoden tauon ja sairastumisensa jälkeen. Pian hevonen kuitenkin lähti liikkeelle.
"Ensin ajattelin, että vau! Mutta sitten tuli, että herranjestas, miten tämä voi olla näin erilaista. Oli pelottavaa, kun hevonen lähti liikkumaan. Tuntui, että vain toinen puoli kehostani seurasi. Kokeilin ravaamista ja olin kauhuissani, kun maailma vilisi silmissäni. Olin kuin taulun sisällä, koska minulla ei ole kolmiulotteista näköä ollenkaan. Mietin, kääntyykö hevonen ennen seinää", nainen muistelee nyt 18 vuotta myöhemmin.
Hevonen kääntyi, ja Karjalainen pysyi selässä. Alastulovaiheessa hänen oikea jalkansa ei toiminutkaan niin kuin ennen vaan jäi kiinni satulaan, ja nainen mätkähti hevosen mahan alle. Moni olisi lopettanut siihen paikkaan, mutta Karjalainen koki vastoinkäymisen haasteena.
"Onneksi hevonen vain katsoi minua hölmistyneenä. Silloin oivalsin, että voin tulla väärältäkin eli hevosen vasemmalta puolelta alas."
Yksi aamu muutti kaiken
Vuonna 1988 Karjalainen oli 26-vuotias ja työskenteli anestesiahoitajana Kuopiossa. Ratsastus oli jäänyt muutama vuosi aikaisemmin vuorotyön ja uuden elämäntilanteen myötä. Karjalainen haaveili perheen perustamisesta ja lääkärin urasta, mutta unelmat murskaantuivat yhdessä yössä.
"Kaikki oli ollut hyvin edellisenä iltana, vain pää taisi olla vähän kipeä. Kun heräsin aamulla, ainoastaan vasen käteni toimi. Kun nousin sängystä ja lähdin liikkeelle, lensin leualleni keskelle lattiaa", Karjalainen kuvailee.
Siitä aamusta alkoi pitkä kamppailu oman kehon kanssa.
"Kaikki, mitä pistin suuhuni, tuli nenästä ulos. Silmät nykivät ja heiluivat. Puhe oli kuin humalaisella, eikä kukaan saanut siitä selvää. Tuli pakokauhu, mikä minulla on ja miksi tämä ei mene ohi."
Kesti kaksi vuotta ennen kuin Karjalaisen oireisiin saatiin selitys. Kyseessä oli Behcetin tauti, joka on reumasairauksiin luokiteltava harvinainen vaskuliittitauti. Karjalaiselle annettiin muutaman vuoden ajan sytostaatteja ja kortisonia suoraan suoneen.
"Kun hoidot aloitettiin, jaksoin hädin tuskin kävellä makuuhuoneesta vessaan. Hiki valui, ja sydän laukkasi. Ajattelin, etten ikinä selviä ovesta ulos."
Kilpailuvietti löytyy
Nyt Karjalainen pystyy elämään lähes normaalisti. Liikkumisessa hänellä ovat apuna jalkatuet, kävelykeppi, opaskoira ja tarvittaessa pyörätuoli. Sairaus vei Karjalaiselta kehon oikealta puolelta syvätunnon ja oikean silmän sekä heikensi vasemman silmän näkökyvyn lähes olemattomaksi. Karjalainen sai unohtaa haaveet lääkärin opinnoista sekä perheen perustamisesta. Vahvat lääkkeet veivät kyvyn saada lapsia.
"Koska minusta ei tullut perheenäitiä eikä uranaista, löysin hevoset uudelleen."
Liikuntarajoitteisuudesta ja näkökyvyn puutteesta huolimatta ratsastus sujui, ja Karjalainen innostui lajista kerta kerralta enemmän. Kilpailemisen pariin Karjalaisen tutustutti hänen silloinen ratsastuksenopettajansa, joka työskenteli koulutuomarina vammaisratsastuksessa.
"Huomasin, että minulla on kilpailuvietti lajiin. Halusin kehittyä ja katsoa, mihin kroppani pystyy."
Karjalaisen ratsastuslaji on kouluratsastus. Lajissa ratsastaja ja hevonen pyrkivät suorittamaan liikesarjat mahdollisimman tarkasti. Karjalaisen kouluratsastusluokka on 1B, jossa askellajeina ovat käynti ja ravi. Laukkaamaan hän ei pysty.
"Minulla tulee monissa ratsastuksen liikekuvioissa raja vastaan. En voi tehdä kovin vaikeita kuvioita, koska kroppani ei toimi tarpeeksi nopeasti ja tasapainoisesti."
"Ratsastamalla olen askeleen edellä sairauttani."
