Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.
Tetiana Charukha

Tetjana Charukha oli Suomessa asuvien poikiensa syntymäpäiviä juhlimassa, kun sota Ukrainassa syttyi.

”Paluulippu jäi käyttämättä” – Tetiana Charukha joutui jäämään Suomeen, kun sota syttyi

Teksti:
Kaisa Hako
Kuvat:
Outi Törmälä
Julkaistu: 26.7.2022
Muokattu: 26.7.2022
Tetiana Charukha, 46, on juristi ja pyrkii nyt auttamaan Suomeen paenneita ukrainalaisia. ”Pää pysyy kasassa, kun auttaa muita.”

Tetjana Charukha kertoo elämästään näin:

”Olin helmikuussa vierailemassa Suomessa kaksospoikiemme luona. Pojat ovat töissä Suomessa, ja vietimme heidän 25-vuotissyntymäpäiväänsä.

  1. helmikuuta puhelimeni alkoi soida: Venäjä pommitti Ukrainaa. En voinut uskoa sitä todeksi. Paluulippuni Ukrainaan jäi käyttämättä. Päätin jäädä lasten luo.

Kotikaupunkiamme Cherkasya pommitettiin jonkin verran, mutta tilanne siellä ei ollut pahin mahdollinen. Mieheni on yhä siellä ja auttaa vanhempiamme, jotka eivät suostuneet lähtemään kotoaan. Hän järjestää myös avustustoimintaa maan sisäisille pakolaisille. ”Jokainen sotii omalla rintamallaan”, hän sanoo.

Sydämeni on Ukrainassa. Olen koulutukseltani juristi, ja minulla oli oma asianajotoimisto Cherkasyssa. Asiakkaina minulla oli sekä yksityishenkilöitä että yrityksiä. Rakastin työtäni.

Perusajatukseni on aina ollut, että haluan auttaa toisia. Siksi ryhdyin myös täällä auttamaan muita ukrainalaisia, jotka olivat paenneet Suomeen. Monen tilanne on paljon vaikeampi kuin minun. Selvittelen heidän kanssaan viranomaisasioita, ja koetan löytää heille koteja. Tulen onnelliseksi, kun epätoivoinen nainen lopettaa itkemisen ja lapset alkavat hymyillä. Oma pää pysyy paremmin kasassa, kun auttaa muita. Ajatukset olisivat muuten yhtä mylläkkää.

Sain avustuskeskukselta polkupyörän, jolla totuttelen ajamaan ympäri kaupunkia. Välillä istun pitkäksi aikaa katselemaan Kymijokea. Myös Cherkasyssa minulla oli tapana istua katselemassa Dnipro-jokea. Veden äärellä oleminen rauhoittaa.

Ehkä tämä tilanne on alku jollekin uudelle. Aloitin suomen kielen kurssin, ja olen alkanut tutustua Suomen lakiin. Harjoittelen suomea naapureiden kanssa: ”Kiitos, terve, huomenta.” Tapaan joka päivä suomalaisia, jotka todella ovat avanneet sydämensä meille ja haluavat auttaa.

Poikamme vaikuttavat onnellisilta täällä, näen sen. Uskon, että he haluavat asettua Suomeen. Minäkin haluaisin kovasti tehdä täällä työtä, mutta en tiedä, millaisessa työssä voisin olla parhaiten hyödyksi. Tulevaisuudesta on mahdotonta sanoa yhtään mitään.”

Lue lisää aiheesta!

Lisää aiheesta