Vanhanen arvelee, että vuoden 2015 pakolaistilanne sekä koronakriisi ovat voineet myös opettaa uudenlaisia toimintamalleja. Ongelmakeskeinen ajattelu on muuttunut ratkaisukeskeisemmäksi. Eri puolilla maata on polkaistu spontaanisti pystyyn auttamiskeskuksia ja -projekteja. Yksityiset ihmiset, työnantajat ja viranomaiset ovat osanneet monin paikoin toimia luovasti ja joustavasti. Edes kielikysymykset eivät tunnu olevan samanlainen kynnys kuin ennen.
”Pykälät ja muodollisuudet ovat ihmisten rakentamia. Jos jokin ei toimi, sitä voidaan muuttaa. Kun päästämme irti liian kankeista toimimisen rajoista, tapahtuu paljon hyvää”, Vanhanen sanoo.
Rahmani toteaa, että lainsäädännössä on silti yhä sokeita pisteitä, jotka hankaloittavat kotoutumista.
Yksi kummallisuuksista on, että virallinen kotoutumiskoulutus on suunnattu työttömille työnhakijoille. Siihen eivät siis pääse työssäkäyvät, kotiäidit tai eläkeläiset, jotka yhtä lailla haluaisivat päästä osaksi yhteiskuntaa. Epävirallisempaa kotoutumistoimintaa saatetaan kunnissa järjestää satunnaisesti vaikkapa järjestöjen tuella.
Yhä on sokeita pisteitä, jotka hankaloittavat kotoutumista.
Sari Vanhanen huomauttaa, että maahanmuuttokeskustelu Suomessa painottuu työelämään ja sen tarpeisiin. Muuttoliike on kuitenkin eläväistä ja monisyistä, ja se kattaa kaikenikäisiä ja kaikenlaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä.
”Kuinka realistista on ajatella, että pakolaiset pelastavat meidät työvoimapulalta? Hyödyn hakeminen humanitaarisessa tilanteessa tuntuu rankalta”, Vanhanen pohtii.
Työelämä on kuitenkin yksi tärkeimmistä juurtumisen alustoista. Ukrainasta paenneet saavat tilapäisen suojelun turvin nopeasti työluvan, mutta turvapaikanhakija voi saada työskentelyoikeuden vasta kolmen tai kuuden kuukauden kuluttua turvapaikan hakemisesta. Oleskelulupa-prosessiin liittyvät vaiheet voivat lisäksi olla monimutkaisia ja repaleisia, ja se hankaloittaa työelämään pääsemistä.
”Moni vuonna 2015 tullut turvapaikanhakija odottaa edelleen oleskelulupaa, Elina Rahmani kertoo.
Olisin halunnut harjoitella kielikurssilla opittua suomea, mutta kohtaamani ihminen tarrautui tiukasti käsilaukkuunsa ja juoksi karkuun. Miten voisin olla hyödyksi muille, enkä pelkkä toimenpiteiden kohde?
Kotoutuminen on paljon muutakin kuin polku työelämään. Sitä ei voi ulkoistaa viranomaiselle, eikä se myöskään ole vain kotoutujan itsensä vastuulla.
Riittää, että on oma itsensä, ihminen ihmiselle.
”On meidän jokaisen asia, miten tänne tulevat kotoutuvat”, Rahmani painottaa.
Kohtaamisesta ei tarvitse tehdä turhan vaikeaa. Riittää, että on oma itsensä, ihminen ihmiselle.
Juurtumista helpottaa olennaisesti, jos ihmisellä on ympärillään yhteisö, kuten perhettä ja ystäviä. Suomessa perheenyhdistämisen ehdot ovat tiukat, ja se aiheuttaa monien elämään kipeän tilanteen.
”Perheen ikävöinti näkyy työssäni joka päivä. Välillä minusta tuntuu, että helpompi tilanne on jopa niillä, jotka tietävät perheensä kuolleen kuin niillä, jotka eivät tiedä, missä läheiset ovat tai ovatko he elossa. Epätietoisuus on kaikkein pahinta”, Rahmani sanoo.
Vanhanen ja Rahmani toteavat, että kotoutumisen kaikkein tärkeimmät askeleet otetaan aivan tavallisissa arkielämän kohtaamisissa: työpaikoilla, kaupassa, päiväkodissa, koulussa, kadulla ja harrastuksissa. Kotoutuminen on syvimmältä olemukseltaan yhteyden löytämistä muihin ihmisiin ja oman paikan löytämistä yhteisössä. Tyhjiö alkaa hiljalleen täyttyä.
Sari Vanhasen sanoin se voisi ilmentyä vaikka näin:
Voin kävellä rauhassa kadulla ja päättää, mitä ruokaa sunnuntaina laitan. Saan puhua ja ajatella millä kielellä haluan. Saan kokea hyväksyntää ja elää oman näköistä elämää. Näen tulevaisuuden mahdollisuudet, eikä menneisyys kuormita minua liikaa.
Saan olla kokonaisuus kaikesta, mistä muodostun.
Lähteet: Suomen Punainen Risti, Suomen Pakolaisapu
