Tetjana Heikkilä kertoo elämästään näin:
”Muutimme Helsinkiin Kirovogradskayan alueelta Ukrainasta vuonna 1997. Olin silloin 7-vuotias. Isällä oli Suomessa sukua, mutta kukaan perheestämme ei aluksi osannut yhtään suomea. Muutimme, koska isä niin kovasti sitä halusi. Äidille muutto oli iso stressi, ja hän ikävöi tosi kauan Ukrainaan.
Omaa kotoutumistani vaikeutti se, että minua kiusattiin koulussa. Sitä jatkui koko kouluajan. Oloni helpottui, kun sain venäläistaustaisia kavereita. Ystävien kanssa kiusaamista oli helpompi vastustaa.
Kun olin lapsi, vietimme usein koko kesälomani Ukrainassa. Mummon maatilalla me kaikki suvun lapset temmelsimme isolla porukalla. Sitä maailmaa minulla oli aina ikävä. Ehkä siksi olin niin ihastuksissani, kun nykyinen puolisoni Daniil toi minut ensi kertaa käymään maatilalleen Siuntioon. Vanha talo peltoineen toi mieleeni Ukrainan. Maatilasta on tullut tosi rakas paikka.
Koska minulla on aina ollut paljon venäläistaustaisia ystäviä, sekä ukrainalainen että venäläinen kulttuuri ovat minulle hyvin rakkaita. Molemmille on tyypillistä tietynlainen välittömyys ja vieraanvaraisuus: jos tulee vieraita, pöytään katetaan kaikki, mitä kaapeista löytyy.
Myös mieheni on venäläistä sukua. Sota Ukrainassa onkin aiheuttanut monille tavallisille ihmisille hyvin ristiriitaisen tilanteen. Mieheni sukulaiset ovat sitä mieltä, että Putin teki ison virheen. Mutta eiväthän he mahda asialle mitään.
Tässä tilanteessa voin itse kielitaitoni ansiosta olla avuksi niille, jotka nyt tulevat Suomeen ja ovat täynnä kysymyksiä: Mistä aloittaa? Minne mennä? Olen töissä Lohjan Prismassa, ja ilmoittauduin omalla työpaikallani Ukrainasta tulleiden työnhakijoiden tueksi ja tulkiksi.
Suomesta en muuttaisi pois – tämä on niin turvallinen maa. Ei ole mitään tietoa, koska seuraavan kerran on mahdollista käydä Ukrainassa. Aion kuitenkin opettaa ukrainan kielen omille lapsilleni. Äiti on aina sanonut minulle, että älä koskaan unohda ukrainan kieltä, mummolan kieltä.”
