Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.

Sirpa Kähkönen on historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija.

Yhteishyvän kolumnisti Sirpa Kähkönen: "Tutuista ympyröistä irrottautuminen auttaa pysähtymään"

Teksti:
Sirpa Kähkönen
Kuvat:
Päivi Ristell
Julkaistu: 27.9.2022
|
Muokattu: 27.9.2022
Kirjailija Sirpa Kähkönen kirjoittaa kolumnissaan ajasta, joka menettää kesällä hetkeksi merkityksensä. ”Ajattomuuden hetki tulee aina yllättäen ja usein lahjana.”

Kaksitoista tuntia istuin höyrylaivan keulakannella ja katselin kaunista suomalaista järviluontoa. En kaivannut, enkä tahtonut. Huolet ja surut olivat hetkeksi kaikonneet. Oli vain matka, auringon kierto, aaltojen kohina laivan keulassa.

Kesä on jäänyt taa. Olemme jokainen omalla tavallamme varustautuneet talveen. Kesän rauha muodostaa muistiimme säteileviä lammikoita, jotka kuhisevat elämää ja uhkuvat valoa. Kesällä aika menettää hetkeksi voimansa.

Ajattomuuden kokemusta ei voi ostaa. Tutuista ympyröistä irrottautuminen kuitenkin auttaa pysähtymään ja tarkastelemaan omaa elämää ja omia rutiineja hieman kauempaa. Ja siihen tarvitaan yleensä ainakin rippunen rahaa.

Mutta kuinka pitkälle tarvitsee matkustaa päästäkseen irti? Kun pyöräilen kotoani viiden kilometrin päähän luonnonsuojelualueelle, löydän kalliolta opastaulun, jossa kerrotaan, että 1900-luvun alussa samassa paikassa oli nuorten ihmisten kesänviettopaikka. Kallioiden kyljellä yövyttiin pahvisissa tai vanerisissa majoissa. Maitoa, voita ja makkaraa varten oli kuoppa maassa, kotoa oli lainattu kattila perunoiden keittämiseen, ulkona pelattiin ja uitiin. Kesäkoloniaan tultiin työläiskaupunginosan ahtaista kodeista töiden jälkeen ja sunnuntaiksi.

”Tutuista ympyröistä irrottautuminen auttaa pysähtymään.”

Tuota sadan vuoden takaista kesäkoloniaa jäljitellen ostin riippumaton ja viritin sen puiden väliin puiston laitamalle. Kuuntelin kaupungin ääniä ja vähitellen kuulin niiden läpi myös lehtien kahinan, lintujen siiveniskut ja hyönteisten hyörinän.

Ehkä matkustinkin kesällä enemmän ajassa kuin paikassa. Höyrylaivan kannella matkalla Savonlinnasta Kuopioon palasin ikiaikaiseen tapaan liikkua vesillä: laivan reitti viistää Koloveden upeaa kansallispuistoa, jossa kaukaiset esivanhempamme ovat meloneet ja jonka jylhiin kallioihin he ovat maalanneet taidettaan.

Laivamatkalla oli myös hauska toteuttaa syvintä luonnettaan, jota Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjassa vuodelta 1926 kuvataan näin: ”Kun savolainen kulkee rakkaassa höyrylaivassaan, antautuu hän puheisiin vennon vieraankin kanssa aivan yhtä kepeästi kuin suurissa kulttuurimaissa matkustajien on tapana. Kun laiva on täynnä matkustajia, voittaa puheen porina potkurinkin jyskytyksen.”

Ja kun ystävä kutsui minut kesävieraakseen ja soutelin helmenhohtoisena puolipilvisenä päivänä järvellä, näin kuinka joutsenpari johdatti poikasensa saareen ja kuinka koko perhe alkoi riipoa nokkiinsa mustikoita varvuista. Samalla tavalla vesilinnut ovat tehneet aina, riippumatta ihmisistä, oman viisautensa varassa. Pysähtyminen keskelle selkää, kumpupilvien hohteeseen, antoi välähdyksen ikuisuutta.

Ajattomuuden hetki tulee aina yllättäen ja usein lahjana. Ystävä voi jakaa rakkaan maisemansa kanssamme. Tai voimme löytää sen lähipuistosta, missä puut lahjoittavat meille hiljaisuutensa.

Lue kaikki Sirpa Kähkösen kolumnit

Lisää aiheesta