Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.
Sirpa Kähkönen

Sirpa Kähkönen on kirjailija ja suomentaja, joka on keskittynyt historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin.

Sanoista rakennettu maisema voi lohduttaa

Teksti:
Sirpa Kähkönen
Kuvat:
Päivi Ristell
Julkaistu: 5.7.2022
Muokattu: 5.9.2022
Kirjailija Sirpa Kähkönen toteaa kolumnissaan, että maisemat voivat tulla tutuksi paitsi itse näkemällä myös niistä kuulemalla. ”Mikään ei katoa kokonaan niin kauan kun joku sen muistaa.”

Aina kun ajattelen maaliskuussa edesmennyttä äitiäni, näen puutalokaupungin ja Kuopionlahden leppeän rantamaiseman. Näen pellavapäisen tytön ja hänen sukunsa, joka asui puutalossa jyrkän kalliorinteen alla.

Äitini lapsuusmaisema on muuttunut rajusti; puutaloa ei enää ole, ei myöskään höyrylaivoja, jotka huudattivat torviaan lähtiessään Kuopion satamasta ja palatessaan sinne. Äitini suvun miehet elättivät perheensä kippareina, koneenkäyttäjinä ja laivamiehinä – järvi oli heille tie suureen maailmaan.

Kun kirjoitin viimeisintä romaaniani, sain korvaamattoman vinkin pohjoissavolaiselta historioitsijalta Aira Roivaiselta. Hän kertoi Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen haastatelleen 1960-luvulla höyrylaivan kippari Aaro Rissasta. Sain tämän haastattelun kuullakseni, ja sen sisältö oli sykähdyttävä.

Pehmeällä savonmurteella Rissanen kertoi haastattelijalle, millaista oli 1900-luvun alussa kuljettaa höyrylaivaa Kuopiosta kauniiden vesistöreittien kautta Savonlinnaan ja Lappeenrantaan, sieltä Saimaan kanavaa Viipuriin ja vihdoin Suomenlahtea pitkin Pietariin. Rissanen oli haastattelun aikaan jo iäkäs, mutta luetteli ulkomuistista jokaisen paikan, jossa laiva matkallaan pysähtyi.

Järvien ja meren maisemat olivat piirtyneet voimallisina Rissasen muistiin. Myös äitini isä on kuvannut omaelämäkerrallisessa tekstissään, millaista oli lapsena ensi kerran tulla höyrylaivalla järvien lauhasta sokkelosta suolaiselle Suomenlahdelle ja nähdä suuret ”seililaivat”, joiden purjeita merimiehet laulaen nostivat mastoihin.

”Kuvitteelliset paikat voivat toimia lohtuna.”

Maisemat muodostuvat paitsi siitä, minkä voimme omin silmin nähdä, myös siitä, mitä meille on kerrottu. Kadonneessa maisemassa on vielä enemmän voimaa kuin siinä, joka on säästynyt hävitykseltä ja saanut pysyä samana sukupolvien ajan. Meihin kaikkiin on kerrostunut taloja, puukujanteita, kauppaliikkeitä, rantakatuja, laivalaitureita, peltoja ja metsiä, jotka ovat merkinneet paljon toisille. Vaikka emme olisi nähneet niitä koskaan, osaamme ikävöidä niitä.

Kadotetusta kertoessaan ihminen kertoo kivusta ja toivosta. Sanoilla voidaan kasvattaa takaisin kokonaisia kaupunkeja, kyliä ja luonnonpaikkoja. Kertomalla voi parantaa itseään ja toisia ihmisiä; kuvitteelliset paikat voivat toimia lohtuna sille, joka on menettänyt tutut maamerkkinsä sodissa tai suurissa yhteiskunnallisissa muutoksissa.

Kun ajattelen edesmennyttä äitiäni, ajattelen kaupunkia, joka on toinen kuin hänen lapsuudessaan 1940-luvulla. Kuitenkin sillä on yhä sama nimi. Ja kesäisin pienet laivat huudattavat torviaan lähtiessään Kallavedelle, ja tyhjällä tontilla Kuopionlahden rannalla, kalliorinteen alla, tuuli hyväilee ruohoa.

Ja jos oikein tarkkaan katsoo, sanoista ja ikävästä rakennettu talo asukkaineen häivähtää tontin laidassa. Mikään ei katoa kokonaan niin kauan kun joku sen muistaa.

Sirpa Kähkönen on historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin keskittynyt kirjailija.

Lue kaikki Sirpa Kähkösen kolumnit