Olen lukenut suurella ihastuksella latvialaisen Māra Zālīten romaania Viisi sormea. Siinä viisivuotias Laura-tyttö elää Latvian maaseudulla 1950-luvun jälkipuoliskolla.
Laura ei vietä aivan tavallista maalaistytön elämää. Hän on syntynyt Siperiassa, minne hänen vanhempansa kyyditettiin kotiseuduilta. Karkotettujen parakeissa hän on jo pienenä oppinut havainnoimaan maailmaa ja ihmisiä. Takaisin kotimaahan päästyään hän tietää tarkkaan, mistä voi puhua, jotta vanhemmat eivät joudu vaikeuksiin.
Ei esimerkiksi ole sopivaa mainita painavia, silkinhehkuvia vaatekappaleita, jotka ovat tulleet paketissa Englannista. Lauralle rakkaan Asja-tädin sukulaisia asuu siellä, ja he ovat tahtoneet muistaa tyttöä. Ulkomaiset kontaktit eivät ole suotavia ankaran kontrollin oloissa, ja siksi vaatteet jäävät käyttämättöminä pakettiin.
Mutta Lauran isoisoäiti, mamma, kulkee puutarhassaan vanhan ajan vaatteissa: maahan saakka ulottuvassa hameessa, valkea esiliina edessään. Vaatteilla on aina ilmaistu sukupolvea, yhteiskuntaluokkaa ja kapinaakin. Lauran silmissä mamma on epäkäytännöllinen: miten esiliina voi olla valkea, sehän likaantuu työssä? Laurasta tuntuu, ettei mamma osaa tehdä eroa parhaiden vaatteitten ja työasujen välillä.
En ole päästänyt irti toivosta.
Lauran vaatehavainnot tuntuvat tuskallisen ajankohtaisilta. Usein työskentelen yksiössäni huppari ylläni. Mutta kun valmistaudun lähtemään niihin harvoihin tilanteisiin, joissa voin tavata muita, tahdon vaatteideni kertovan, että en ole luovuttanut, en ole päästänyt irti toivosta. Väliin kuitenkin huomaan, että asuni ovat jotenkin viistoja tai eriparisia, koska arjen rutiini on kadonnut.
Rajoitustoimien aikaan juhla-asut riippuivat kaapissa mykkinä ja juroina. Niitä ei otettu esiin ollenkaan. Kännykän kuvagalleriaa selatessani löydän vuoden 2020 tammikuulta kuvan, joka hätkähdyttää. Siinä olen Tallinnassa suuren virolaisen kirjailijan Jaan Krossin satavuotisjuhlassa. Huolettomuus ja ilo leimaavat ihmistä, jota tuskin enää tunnistan itsekseni.
Odottava sorina, kampaukset, helmat, solmiot, juhlakengät. Teatteri- tai konserttitalon juhlavuus, salin hiljeneminen, esityksen ensimmäiset äänet, jotka tempaavat yleisön mukaan. Se kaikki on ollut minulle lapsesta saakka elämän innostavinta sisältöä, sitä mikä antaa voimaa yksinäiseen työhön. Rajoituskausina käsitin, miten vaikeaa on elää ilman esittävää taidetta. Joskus otin esiin mustan teatterihameeni ja silitin sen painavaa helmaa, joka aaltoilee kauniisti kävellessä.
Professori Matti Klinge on sanonut, että pukeutumisellaan voi osoittaa kunnioitusta toisia ihmisiä ja tilaisuutta kohtaan. Ajattelin tuota lausetta usein, kun tein lähtöä pandemian hiljentämään kaupunkiin. Oikaisin kaulahuivin, kohensin kaulusta. Lupasin vastaantulijoille kadulla: kaikki entinen ei ole kadonnut. Siksi myös viisivuotiaan Laura-tyttösen mamma kulki Latvian maaseudulla valkea esiliina edessään, helmat maata hipoen. Hän kulki vastavirtaan ankarassa ajassa, joka ei tahtonut muistaa muuta kuin sen, mikä on nyt.
