Nyt sen kai voi tunnustaa. Olin keväällä salaa Lapissa.
Olivathan siellä tuhannet muutkin – en ole sommittelemassa harteilleni sankarimatkaajan viittaa enkä kehumassa uhmalla tai uskalluksella. Olen päinvastoin hanakka noudattamaan ohjeita, ja siksi ihmettelen, että sain tempauduttua tuolle matkalle.
Puhe liikkumisrajoituksista alkoi lisääntyä juuri lähtöpäivän alla. Oli vaikea päätellä, millaiselle mökille voisi mennä. Tiedän, että moni ei lähtiessään mieti, mitä viranomainen sanoo. Jotkut pysähtyvät vain panssariesteeseen, jos siihenkään.
Mutta sitten on meitä, joiden mielen valtaa neuvottomuus, jos viestit ovat monimutkaisia. Erityisesti terveysvalistus on purrut minuun lapsesta saakka. Niinpä puhe tappavista virusmutaatioista ja lomailun vaarallisuudesta lamautti päätöksentekokykyni. Hengitys katkeili ja käperryin sikiöasentoon, jossa suunnittelin viettäväni ainakin pääsiäisen, jollen koko loppuelämän.
Viimeinen toimeliaisuuden kipinä syttyi juuri ennen kuin peruutin matkan. Menin tapaamaan lääkäriä. ”Ahistaa, en saa henkeä, syän hakkaa, ei tule uni silmään, peikko istuu rinnan päällä”, selostelin surkeana. Ja jatkoin: ”Vaan ethän sitä sinäkään voi sanoa, kannattaako lähteä vai jäädä.” Lääkäri sanoi: ”Tarvitset paikanvaihdosta.” Ja jatkoi, että Lapissa on väljät alat ja voisin olla siellä tapaamatta ketään toisin kuin kotikaupunginosassani.
Pelko peikkoili yhä, mutta luotin lääkärin sanaan. Ja niin päädyin Muonioon, jossa ilman sanotaan olevan maailman puhtainta. En päivittänyt someen yhtään Lappi-kuvaa. Pelkäsin tuomiota. Monta päivää kuljin huolissani; espanjantaudin aikoina sata vuotta sitten kokonaiset kyläkunnat kuolivat Lapissa. Entä jos juuri minä toin taudin etelästä?
Hiljaa Lappi rauhoitteli minua. Kun tienmutkan takaa avautui näkymä lumipeitteiselle tunturille, sydämeni takoi toisin kuin ahdistuneina öinä. Nukuin, söin. Sitten retkeilimme ystävättären kanssa Pallakselle. Vuokratessamme lumikenkiä luontokeskuksen työntekijä varoitti: ”Pilviä kerääntyy. Sää voi tunturissa vaihtua hetkessä. Muistakaa katsoa taaksenne ja tarkistaa, vieläkö luontokeskus näkyy.”
”Ahistaa, en saa henkeä, syän hakkaa, ei tule uni silmään.”
Kuljimme lumikengillä ylös Pallaksen kuvetta. Osa reiteistä oli merkitty punaisin kyltein lumivyöryvaaran vuoksi. Tunturista hiihti alas nuoria päivettyneitä ihmisiä ahkiot perässään; he olivat vaeltaneet kauas ja yöpyneet autiotuvilla.
Valkeus, hiljaisuus, vaeltavat pilvet. Tunturien ikuinen, pyhä välinpitämättömyys, leijahiihtäjä kisailemassa tuulen kanssa kaukana hangella.
Äkkiä sain rauhan. Kaikki tekemiseni asettuivat mittasuhteisiin. Yksi tunturin tuisku on kaikkia ihmisen voimia väkevämpi.
Tuuli voi tuoda tuhoisan myrskyn tullessaan. Mutta se voi myös rauhoittaa ahdistuneen ja temmata huolet hetkeksi mukaansa. Luonto vapauttaa ihmisen tajuamaan, kuinka pieni hän on.
