Yksin asuminen ei välttämättä tarkoita samaa kuin yksinäisyys.
Yhden hengen taloudessa asuu monenlaisia ihmisiä. Lapsuuteni puutalokortteleissa 1960–1970-lukujen vaihteessa yksinasujista puhuttiin ”neiti-ihmisinä” tai ”vanhoinapoikina”. Puhe kiertyi tavalla tai toisella aviostatukseen, joka oli normi. Kenties vieläkin on niin; yksin asumista saatetaan pitää välivaiheena, josta tulee pyrkiä mahdollisimman pian pois.
Mutta yksin eläminen voi olla myös valinta. Olen itse pitkän perhe-elämäjakson jälkeen, tyttären aikuistuttua, halunnut elää yksin. Se on sopinut minulle, koska minun on ollut välttämätöntä selvittää itselleni, kuka olen ja mitä tahdon.
Yhdessä oleminen on ihanaa ja tarpeellista. Se on osa ihmisen luontoa; kyllä ihminenkin, niin kuin kaikki nisäkkäät, kaipaa yhteiseen pesään käpertymistä lämpöä hyriseväksi palloksi. Mutta yhdessä olemisen taakse voi myös piilottaa kaikkein keskeisimmät kysymyksensä. Käsi sydämelle, kuinka usein perustelemme omia valintojamme jonkun toisen mielipiteellä? Kahden aikuisen välisessä liitossa se on hyvinkin yleistä. ”Kyllähän minä menisin/ostaisin/tekisin mutta kun P. ei halua.”
Yksin asuva joutuu menemään ja tekemään itse. Tulee äkkiä selväksi, mitä haluaa ja mitä ei. Toisaalta ei joudu neuvottelemaan, ja neuvotteleminen on ihmiselle hyväksi. Mutta aina ei yhdessä eläessäkään solmita sopimuksia vaan sanellaan. Kun yksin päättää, saa mitä tahtoo. Mutta kääntöpuolena on huoltovarmuuden heikkeneminen: jos ei itse muista ostaa leipää, sitä ei aamulla kaapissa ole.
Ihminenkin kaipaa käpertymistä lämpöä hyriseväksi palloksi.
Ruokahuollon kautta minulle on avautunut uusi näkökulma rakkauteen. Useimmille meistä on itsestään selvää, että toisista huolehditaan. Omaisista, naapurista, jopa toisen maan hätää kärsivistä. Entä minä itse? Välitänkö keittää myös yhdelle, itselleni? Miksi minun pitäisi syödä kylmää ruokaa suoraan jääkaapista, jos katan toisille kauniin pöydän? Ja sama koskee henkistä ravintoa: miksi en soisi itselleni kauneutta, viisautta ja hyvyyttä kaikissa muodoissaan?
Yksin eläminen yli viidenkymmenen ikäisenä tuo realistisen näkökulman elämään. On rohjettava tarkastella sitäkin vaihtoehtoa, että viettää loppuelämänsä yhden hengen taloudessa. Miten sujuu vanhuuteni, miten käytännön asioiden hoito?
Koronakriisi on simuloinut tilannetta, jossa yksin asuva ei hallitse olosuhteita. Moni yksin asuva hakee sosiaalisen vuorovaikutuksensa kodin ulkopuolelta. Mutta nyt kaikki riennot ovat olleet katkolla, ja omassa seurassa viihtymisen taito on tullut ratkaisevan tärkeäksi.
Me emme aina voi elämässä varmistaa rinnallemme toista ihmistä. Mutta me voimme yksin eläessämme olla itsellemme lempeitä ystäviä, puhua itsellemme kauniisti ja kannustavasti, rohkaista itseämme yli vaikeiden aikojen.
Tänään minä syön itse valmistamani yhden hengen illallisen. En kiirehdi aikojen vaihtumista. Minulla on aina itseni seuranani.
