Se ilta on elävänä mielessäni, vaikka siitä on jo kolme vuotta.
Ajoin läpi pimeän kaupungin täpötäydessä bussissa; olin matkalla katsomaan maalausta, joka oli näytteillä eteläisen Helsingin huutokauppakamarissa. Oli arki-ilta, ja töistä väsyneiden matkalaisten kasvot heijastuivat huuruisista ikkunoista.
Astuin bussista toisten joukossa ja jäin seisomaan. Liikkeen ikkuna hohti korkeana tummassa kadunkulmassa. Aikailin, koska en tiennyt, miten huutokauppaliikkeissä toimitaan. Mutta halu voitti pelon. Avasin oven ja pyysin nähdä Helene Schjerfbeckin maalaaman Matti Kiianlinnan muotokuvan.
Minut vietiin liikkeen takaosaan, jossa taulu kylpi lamppujen valossa. Liikkeen omistaja tuli luokseni, ja selitin hänelle ujosti, että en ole ostoaikeissa: olen kirjailija ja haluan vain nähdä muotokuvan, joka on ollut kirjoittamani näytelmän aiheena. Ja se sopi hyvin – liikkeen omistaja esitteli taulun ja jätti sitten minut sen kanssa kahden.
Kuvan kullanhohtoinen kauneus sai sydämeni tykyttämään rajusti. Vietin sen luona pitkän tovin. Kun vihdoin astuin kadulle, maalauksen säteily valaisi koko marraskuisen kaupungin. Kävelin ravintolaan, jossa nuoret työntekijät iloisesti rupatellen myivät asiakkaille meze-lautasia, ja iltani päättyi teatteriin.
Kuvan kullanhohtoinen kauneus sai sydämeni tykyttämään rajusti.
Ei se ollut tavallinen ilta elämässäni – ja siksi varmaan muistankin sen niin hyvin. Useimmat iltani ovat kuluneet kotona. Mutta taide on tuonut elämääni hetkiä, joiden aikana tuttu ja arkinen ympäristö on muuttunut lumotuksi.
Koen kaiken taiteen syvimmiltään valona. Pimeinä vuodenaikoina ja vaikeissa vaiheissa taide avaa ovia paikkoihin, joissa voimme kerätä voimia ja elpyä. Kun olen kirjailijana kiertänyt Suomen ja Ruotsin pienillä paikkakunnilla, olen aina ihaillut kirjastoja, kulttuuritaloja ja teattereita, jotka loistavat talvi-illoissa kuin majakat.
Kirjallisuusmatineat ja teatteriesitykset, elokuvanäytännöt ja keskustelutilaisuudet, taidenäyttelyt ja konsertit ovat joutuneet rajoitus- ja sulkulistoille koronapandemian vuoksi. Tuntuu oudolta muistella vuosien takaista iltaa: täpötäyttä bussia, taidekaupan asiakkaiden maskittomia kasvoja, viimeistä sijaa myöten täyttä teatteria ja ravintolaa jossa naurettiin, hälistiin ja syötiin rinta rinnan tuntemattomien kanssa.
Pandemia-aikana on puhuttu paljon taloudellisesta elvytyksestä. Yhtä tärkeää on henkinen elvytys kaikkine yhteen tulemisen muotoineen. Toisen maailmansodan aikaa muistelleet suomalaiset ovat kuvanneet, miten elokuvateatterien katsomoissa koettiin välillä niin syviä tunteita, että naurua ei voinut erottaa itkusta.
Ilman kulttuurielämää – johon myös ravintolakulttuuri kuuluu – voimme elää arkeamme, mutta perusinhimillinen jakamisen kokemus jää vaillinaiseksi. Kulttuuri avaa yksinäisellekin oven yhdessä kokemisen lumoaviin hetkiin.
Tulisipa pian taas aika, jolloin olemme kaikki turvassa tuntemattomienkin joukossa.
