Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.
Sirpa Kähkönen

Sirpa Kähkönen on kirjailija ja suomentaja, joka on keskittynyt historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin.

”Lapsena ja nuorena lukeminen tuotti minulle iloa ja turvaa”, kertoo kolumnisti Sirpa Kähkönen

Teksti:
Sirpa Kähkönen
Kuvat:
Päivi Ristell
Julkaistu: 26.10.2021
Muokattu: 26.10.2021
”Kirjallisuus oli ainut helposti saavutettava taiteenlaji”, kirjailija Sirpa Kähkönen muistuttaa. Hän itse on lukenut aina.

Kun puhumme lukemisesta ja perustelemme sen tärkeyttä, unohdamme usein nautinnon.

Mitä onnea tuottavatkaan vaikkapa seuraavat sanat: ”Kuutamo valaisee kaupunkia: on kuin valkoisia liinoja olisi levitetty seinille ja kaduille; niitä katkovat sysimustat varjot; kuin välähtelevänä metallina kimaltelevat katot viistossa kuunloisteessa”.

Lainaus on Nikolai Gogolin romaanista Kuolleet sielut. Aina kun pääsen tuohon kohtaan, jossa kuvataan öisen matkalaisen havahtumista hevosvaunuissa vieraassa kaupungissa, tunnen sävähdyksen. Minussa liikkuu valoa ja pimeää, valkeaa ja mustaa, kiiltävää metallia. Sanoilla on tehty väkevä pikamaalaus kuutamoyöstä pikkukaupungissa.

Kuunvalon vertaaminen levitettyyn valkeaan kankaaseen on mielihyväni ytimessä; nautinto muodostuu syvimmältään yllätyksestä. Kirjoittamisen ja kaiken taiteellisen ilmaisun syvä yhteys näkyy juuri tässä kokemuksessa. Näen sanat lukiessani maalauksen, jossa pienet talot nukkuvat yössä ja valo on karheaa kuin siveltimellä maalattu kangas. Tai koen liikkeen, joka levittää valon maalina seinille.

Kuunvalon voi myös tanssia ja sen voi säveltää. Eikä sovi unohtaa, että suomentajat Jalo Kalima ja Juhani Konkka ovat omien työpöytiensä ääressä ottaneet ensin vastaan Gogolin sanat ja maalanneet ne sitten suomen kielelle.

Luulin nuorena, että Kuolleet sielut on vakava kirja. Ajattelin, että klassikon tunteminen on hyödyllistä, ja otin kirjan mukaan työmatkalle bussiin. Jo toisella sivulla remahdin äänekkääseen nauruun lukiessani kuvausta matkustajakodista, jossa torakat kurkkivat nurkista luumun näköisinä. Aivoni heittivät volttia, kun tajusin, että käsillä oli ratkiriemukas satiiri eikä murhekirja maaorjuudesta. Jatkoin lukemista kirjan takana piilotellen ja äänettömästi hytkyen.

”Ei kumisaappaan olemassaolo sulje pois juhlakenkää.”

Olen aina lukenut. Lapsena ja nuorena lukeminen tuotti minulle iloa ja turvaa. Kirjallisuus oli myös ainut helposti saavutettava taiteenlaji. Jo 1800-luvulla kirjailija ja valtiopäivämies Pietari Päivärinta totesi, että kirjallisuus levisi kaukaisiinkin erämaiden mökkeihin pieninä vihkosina ja tuli sillä tavoin lähelle koko kansaa.

Lapsena tahdoin samastua kirjojen henkilöihin. Sitten kasvoin ahneemmaksi sille, mikä ei ole tuttua; muille maille ja toisille ajoille. Ja yhä olen samaan tapaan utelias ja koen suurta nautintoa, kun luen vaikkapa Mia Kankimäen teosta Naiset joita ajattelen öisin ja seikkailen ujon mutta päättäväisen kertojan muassa Afrikan savannilla. Kaikki aistini ovat hereillä ja kehoni hyrisee mielihyvästä, vaikka vain seuraan silmilläni mustien merkkien nauhaa, joka juoksee valkealta sivulta toiselle.

Ei aina tarvitse olla pelkästään vakava ja miettiä käytännöllisyyttä. Ei kumisaappaan olemassaolo sulje pois juhlakenkää. Miksipä puhuisimme vain hyödystä, kun voimme puhua myös onnesta, nautinnosta ja riemusta?

Sirpa Kähkönen on kirjailija ja suomentaja, joka on keskittynyt historiallisiin ja yhteiskunnallisiin aiheisiin. Hän on kirjoittanut nuortenkirjoja, romaaneja, tietokirjoja ja näytelmiä. Kähkönen toimii Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana.

Lue kaikki Sirpa Kähkösen kolumnit

Lisää aiheesta