Ennen pandemia-aikaa sain muutaman kerran tavata ruotsinsuomalaisia kirjallisuuden ystäviä eri puolilla Ruotsia. Kohtaamiset olivat mieleenpainuvia.
Eräässä Keski-Ruotsin teollisuuskaupungissa tapasin vanhemman rouvan, kutsukaamme häntä Almaksi. Hän tuli juttelemaan minulle esitelmäni jälkeen. Olin puhunut sotien ja kriisiaikojen ylisukupolvisista vaikutuksista, ja yleisö oli keskustellut vilkkaasti aiheesta.
Alma kertoi muuttaneensa Suomesta Ruotsiin 1960-luvulla ja työskennelleensä terveydenhoitajana neuvolassa. Kerran hoitajakollega oli todennut hänelle ykskantaan: ”Suomalaiset miehet eivät osaa olla isiä lapsilleen.”
Alma nojasi mietteliäänä kirjaston luentosalin seinään ja sanoi: ”Jospa olisin osannut silloin muinoin puhua kollegalleni niistä asioista, joista tänä iltana keskustelimme.” Alma koki, että suomalaisille miehille oli tehty vääryyttä, kun heidän isyyttään oli arvosteltu taustoja tietämättä.
1960- ja 1970-lukujen nuoret suomalaisisät olivat sodan koettelemaa sukupolvea. Heidän vanhempansa olivat kantaneet raskasta vastuuta toisen maailmansodan aikana. Isiä kaatui ja vammautui rintamalla. Monet naiset ja miehet olivat uupuneita. Lapsista kasvatettiin kuuliaisia, reippaita, ahkeria, oma-aloitteisia. Ei saanut olla vaikea eikä vaativa. Jälleenrakennus vei suuren osan aikuisten voimista.
Sodan menetyksiä ei mitata pelkästään ihmishengissä ja aineellisissa tuhoissa. Sodat särkevät perherakenteet ja vievät voimia kasvatustyöltä. Tavallinen elämä taukoaa, kun parhaassa iässään olevat ihmiset lähtevät rintamalle. Mutta lapsuutta ei voi jättää tauolle, eikä myöskään vanhempien kasvua lastensa rinnalla. Lapsethan opettavat meille enemmän kuin itse ikinä kykenemme opettamaan heille.
”Ei jäänyt aikaa selvitellä, piti selvitä.”
Vuosia kestänyt toinen maailmansota loi pohjaa etäisen isyyden mallille. Perheellisten sotilaiden kaipuusta lapsiaan kohtaan, koti-ikävästä ja menetetyn ajan suremisesta ei ole paljon puhuttu. Sodan jälkeen monien tehtäväksi tuli rakentaa koti uusille seuduille, sopeutua, ponnistaa loputtomiin. Ei jäänyt aikaa selvitellä, piti selvitä. Ja kun pientilat lakkasivat kannattamasta 1960-luvulle tultaessa, tuhansien suomalaisten nuorten oli lähdettävä Ruotsiin elantoa hakemaan.
Ruotsalaisen teollisuuskaupungin terveydenhoitaja Alma suri vielä eläkeläisenä niitä miehiä, joiden isättömyyden kokemus ei tullut ymmärretyksi ja joiden taitamattomuutta moralisoitiin riittämättömien tietojen varassa. Hyvinvoivat eivät osanneet kuvitella oloja, joista vaikeudet kumpusivat.
”Sodan jälkeen hiihdin hirveiden täilaumojen saattelemana kotiin. Seuraavana päivänä menin töihin pajalle.” Näin kuvasi ukkini kevättä 1940. Hänen pieni poikansa oli syntynyt talvisodan alla keskosena. Ja kun äitini syntyi syksyllä 1941, ukkini oli jo lähtenyt uuteen sotaan. Hänen isyytensä kivut ja kaipuut kulkevat perintönäni yhä, yli 80 vuotta myöhemmin.
