Onko tässä vierähtänyt viisi minuuttia vai kuusi tuntia? Ajantaju katosi saman tien, kun istahdin Ukko-Kolin kalliolle.
Edessä levittäytyvä kansallismaisema on käsittämättömän kaunis. Sen runoutta ei voi sanoin vangita. Millaiset lauseet tekisivät oikeutta suurelle auringossa kimmeltävälle Pieliselle, silmänkantamattomiin jatkuville ikimetsille ja karjalaisen taivaankannen sinelle?
Näkymä on ikiaikainen ja muuttumaton, mutta samaan aikaan alati liikkeessä. On kuin Pielisessä uiskentelevat pitkulaiset sorjat saaret olisivat matkalla johonkin.
Kansallismaiseman runoutta ei voi sanoin vangita.
Kirjailija Juhani Aho vertaisi saaria aikoinaan proomuihin. Onnistunut vertaus kynämieheltä! Ovathan saaret pitkiä mutta matalia.
1890-luvulla taiteilijat olivat joutuneet kareliaanisen kuumeen eli karjalaisen innostuksen valtaan. Taustalla vaikutti Pariisista levinnyt kiinnostus kansallisiin ilmiöihin ja vieraiden kansojen eksotiikkaan. Kalevalan maa alkoi kutsua suomalaisia taiteilijoita, ja matkailusta tuli muodikasta näilläkin vaaroilla.
Niinpä Eero Järnefelt maalasi maisemat talteen kuuluisiin tauluihinsa. Jean Sibelius teki tänne häämatkansa ja tuli myöhemmin uudelleenkin.
Nykymatkailijat eivät ehkä elä kareliaanista trendiä, mutta paikallisuus ja kotimaan matkailu ovat nousussa. Ja siksi Ukko-Kolille nousee tänäänkin matkailijoita – hiukan puuskuttaen. Polku hotellilta korkeimmalle kalliolle on vain 400 metriä, mutta lopussa rinne muuttuu jyrkemmäksi.
Tämän ihmeellisen ihanan maiseman takia Kolille tullaan. Mutta ei sisällä hotellissakaan ole hassumpaa.