Tuija Pehkonen paljastaa äitiyden kiusalliset puolet

Olen kahden viime vuoden aikana jättänyt väliin kolmen ystäväni nelikymppiset, kahdet itsenäisyyspäivän juhlat, uuden vuoden juhlat, kolme gaalaa, kesäjuhlat ja ihan liian monet keikat, konsertit ja leffaillat. Olen kieltäytynyt lukemattomia kertoja tyttöjenilloista, dinnereistä, kävelylenkeistä, kahvitteluista, ruokatreffeistä, ties mistä.

Olen kokenut riittämättömyyttä ja tuntenut tuottavani pettymyksen sanoessani, etten tälläkään kertaan pääsisi mukaan – en isoihin enkä pienempiin menoihin.

Kun joskus harvoin olen saanut aikataulutettua osallistumiseni, viime hetkellä joku on alkanut oksentaa, yskiä tai kuumeilla. Kuten silloin, kun olin pääsemässä ystäväni kanssa ruuhkavuosiarkea pakoon neulontaretriitille. Päivää ennen lähtöä ystäväni lapsenvahti sairastui noroon, ja tyttöjenreissu muuttuikin määmatkaksi. En yllättynyt, kun lähtöpäivänä aamuneljältä lastenhuoneesta alkoi kuulua haukkuva yskä. Lapseni kurkunpääntulehdus alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta, sopivasti 7 tuntia ennen junan lähtöä. Se siitäkin reissusta sitten.

Muiden tälläytyessä, juhliessa, jakaessa kuvia elämänsä illoista olen istunut kotona pieruverkkareissa ja keittänyt makaroneja, lämmittänyt äitini pakastimeen hätävaraksi tekemiä lihapullia, etsinyt suppoja, vaihtanut vaippoja ja revennyt kahtia yrittäessäni olla läsnä niin pienemmälle kuin isommallekin lapselle. Olen laittanut itku kurkussa peltorit päähän, kun huuto on kohonnut sietämättömäksi ja korvissa alkanut soida.

Olen valvonut läpi aivan liian monta yötä ja vanhentunut viisivuotisen vanhemmuuteni aikana ainakin viidentoista vuoden verran.

”Lupaat, ettet sitten muutu kun saat lapsia”, hyvä ystäväni totesi huolissaan, kun olin ensimmäistä kertaa raskaana. Minä vannoin, että jaksaisin edelleen bilettää aamuneljään ja sen yli. Vähänpä tiesin.

Ennen lapsia elämässäni kaikki oli paikallaan, järjestyksessä, tuoretta ja suunniteltua. Meillä ei todellakaan syöty viikoittain jauhelihaa ja makaronia eri muodoissa, eikä varsinkaan sellaisenaan ketsupin ja kurkkuviipaleiden kera.

En ikinä olisi osannut arvata, miten arkeni muuttuisi sen myötä, kun pieni ihminen astuisi maailmaamme:

En sitä, että lomareissujen pysähdyspaikat valittaisiin sen mukaan, missä on parhaat leikkipaikat ja tilavimmat vaipanvaihtopisteet.

Että löytäisin itseni kaivamasta vessanpöntöstä ties kuinka monetta kertaa sen tukkinutta vessapaperimälliä.

Että ajatukseni ainoastaan pastellinsävyisistä leluista ei todellakaan tulisi toteutumaan.

Että minunkin lapseni katsoisi ruokapöydässä tv-ohjelmia.

Että tulisin juomaan aamukahvini lähes poikkeuksetta kylmänä tai mikrotettuna.

Että pystyisin sujuvasti käymään syvällistä keskustelua ystäväni kanssa kahden lapsen jumalattomasta älämölöstä huolimatta.

Että aikaisemmin karsastamani all-inclusive hotellit olisivatkin itseasiassa taivaan lahja meille lapsiperheille.

Että ainoa keikka, jolta itseni tulevina vuosina löytäisin, olisi Hevisauruksen Lintsikeikka.

Että hurraisimme koko perhe yhdessä, kun perheen pienin tikistäisi pari tippaa pissaa olohuoneen vakiokalusteena olevan potan pohjalle.

Ja että ”se oman lapsen kakka” tosiaan on ihan eri juttu.

Lapsiperhearki on ihmeellistä. Jotain ihan muuta kuin olisin osannut muutama vuosi sitten edes kuvitella. Se on väsyttävämpää ja kuluttavampaa kuin ikinä olisin voinut ajatella. Se on monilta osin luopumista, riittämättömyyttä ja itsensä sivuun laittamista.

Samaan aikaan se on niin täynnä rakkautta, että lasten nukkuessa ihan oikeasti on ikävä heitä. Heidän herätessään toivoisin, että kaulani ympäri tarraavat pikkukädet pitäisivät minusta kiinni ikuisesti.

Ja se on hetkiä, joissa huomaat kakkatahran farkuissasi kesken palaverin, mutta tyydyt vain rapsuttamaan sen salaa pois.