Kylässä Niko Saarisella – Selvisi, miksi hän pelkää omassa kodissaan

Ovi pohjakerroksen asuntoon on auki, mutta Niko Saarinen, 38, on jo väistänyt peremmälle eteisestä. Innokkaamman vastaanoton tulija saa puolivuotiaalta chihuahua Mindiltä, joka vispaa häntäänsä, nuuhkii ja nuolee käsiä, kun sitä tervehtii.

”Mä en oo sitten mitenkään siivonnut täällä”, Niko ilmoittaa.

Ei haittaa. Nyt ei olla tekemässä kotiesittelyä sisustuslehteen, vaan kuulemassa koko kansan tunteman mediapersoonan ajatuksia kodista ja asumisesta.

Niko osti uudenkarhean kerrostalokolmionsa kaksi vuotta sitten. Se on Nikon ensimmäinen omistusasunto, ja jo siksi suhde siihen on erityinen. Myös lapsuutensa hän asui vuokra-asunnoissa.

”En uskonut koskaan omistavani asuntoa, eikä minua kasvatettu siihen, että minun kuuluisi sellainen omistaa.”

Nikon elämä on kuitenkin muuttunut viime vuosina paljon. Pilkattu BB-Niko on noussut menestyväksi juontajaksi, somevaikuttajaksi ja yrittäjäksi. Se näkyy myös muhkeina tuloina. Tuntuu järkevältä sijoittaa rahoja johonkin konkreettiseen.

Jotkut Nikon kavereista ovat etsineet ensiasuntoa useamman vuoden, mutta häneltä siihen meni vain viikko: Toisaalta hänelle oli selvää, mitä asunnolta haluaa. Toisaalta hän on aina ollut nopea liikkeissään.

”Olen todella impulsiivinen, enkä siksi uskaltanut aiemmin alkaa edes katsoa asuntoja.”

76 neliön kolmio Helsingissä täytti kaikki kriteerit, joita Niko oli kodille asettanut. Oli sauna ja iso parveke, ja turvallinen asuinalue oli ennestään tuttu ja mieleinen. Silti tunteet olivat katumuksen sekaisia, kun hän istui kodissaan ensimmäistä kertaa. Asunto oli isompi kuin yksikään, jossa hän oli koskaan asunut yksin, joten huonekaluja oli liian vähän. Muutkin tavarat hakivat paikkaansa. Ja sitten oli vielä laina.

”Kun näin saatanan ison asuntolainasumman verkkopankissa, yhtälö tuntui mahdottomalta. Ekoina kuukausina tunsin, että joutuisin asumaan tässä loppuelämäni, vaikka eihän asunnon ostaminen todellisuudessa sitä tarkoita.”

Vähitellen asunto on muuttunut kodin näköiseksi ja tuntuiseksi. Siinä on auttanut Kotoisa-ohjelmassa tehty remontti, mutta ennen kaikkea aika.

Lapsuuden tragediat jättivät pelon

Lapsuudenkotiinsa Nikolla ei ole erityistä tunnesidettä. Hän kasvoi Uudessakaupungissa tavallisessa kerrostalokolmiossa. 1980-luvun kerrostalo näytti Nikosta ulkoapäin ”niin masentuneelta kuin kerrostalo voi näyttää”, kuvaillaan Mari Koppisen kirjoittamassa elämäkerrassa Niko – Kaikki mitä en ole kertonut (Otava). Juuri ilmestyneessä kirjassa Niko kertoo, että yritti ehdottaa vanhemmilleen muuttoa toisaalle ahkerasti, mutta turhaan.

Kirjaprojekti nosti pintaan vaikeita muistoja Uudenkaupungin-kodista. Kun Niko oli kolmevuotias, hänen enonsa kuoli traagisesti.

Kaksi vuotta myöhemmin toinenkin eno tapettiin.

Kirjassa kerrotaan ajasta näin:

En muista, että kukaan olisi edes yrittänyt selittää minulle Kapen ja Laten murhia. Kuulin sanat ”tapettu” ja ”murhattu”, jotka tarttuivat korviin kuin ärsyttävä askarteluliima sormiin.

--

Äiti ja isä alkoivat riidellä. -- Kerran äidin ja isän tappelun jälkeen kuulin, kuinka isä huusi itkien äidille:

”Minua pelottaa joka päivä tulla töistä kotiin, koska pelkään, että löydän sinut ja Nikon täältä tapettuina!”

Mitä isä tarkoitti? Löytää tapettuina? Minut ja äidin? Voidaanko meidät tappaa?

Pelko tarttui Nikoon ja seuraa mukana edelleen.

”Ahdistus ja pelko ovat aina läsnä minussa, ja aktivoituvat milloin mistäkin syystä.”

Vaikeimpia hetkiä ovat pimenevät illat yksin kotona. Pahimmillaan hän ei pysty nukkumaan peloltaan.

”Pelkään, että joku murtautuu asuntooni ja tappaa minut. Näen pääni sisällä sen jo tapahtuvaksi, ja aina välillä palaan niihin hetkiin, kun henkirikokset lapsuudessani ovat oikeasti tapahtuneet.”

Unettomia öitä ei ole enää usein, mutta silloin tällöin. Niko sanoo, että hänellä on taipumus ruokkia pelkoaan. Silloin hän alkaa kuvitella ääniä ja nähdä varjoja. Se on hirveää.

Niko ei katso silmiin, mutta puhuu rauhallisesti. Kun kysyn, millaista pelon kanssa on elää, hän vetää ensin syvään henkeä.

”Koetan aina nähdä asioissa sekä hyviä että huonoja puolia. Ehkä on hyväkin tuntea pelkoa, jotta ei altista itseään vaaroille. Vaikka elämässäni tapahtuisi mitä, minulla säilyy tietynlainen järki ja kontrolli”, Niko miettii.

Elämäkerran teko on ollut Nikolle tapa purkaa raskaita kokemuksia, joista hän ei aiemmin ollut puhunut. Samalla hän on tajunnut, että kokemusten jättämiä jälkiä olisi syytä käsitellä ammattilaisen kanssa. Jos lapsen lähipiirissä tapahtuu henkirikos tänä päivänä, hänelle luultavasti järjestetään apua. Niko jäi aikoinaan yksin surun, pelon ja epätietoisuuden kanssa.

Välillä pitää eristäytyä

Kaikesta huolimatta Niko kutsuu monen muun tavoin kotia turvasatamakseen. Ristiriitaista kenties, mutta sellaista ihmiselämä on.

Vaikka Niko ei kotonakaan tunne oloaan täysin turvalliseksi, siellä saa olla juuri sellainen kuin on. Töissä tai somessa tilanne on toinen.

”Olen se nappula, joka on esillä, mutta nappulan takana on monta ihmistä, jotka vaikuttavat siihen, miten esiinnyn”, hän selittää.

Vapaalla Nikoa ei innosta olla huomion keskipisteenä. Hän rakastaa yksinoloa ja voi helposti olla kolmekin päivää täysin omissa oloissaan. Silloin hän ei näe ketään tai vastaa puhelimeen.

Joskus jopa ympärillä pyörivä Mindi tuntuu kuormittavalta. Niinä hetkinä koiran ottaminen kaduttaa, mutta epäilykset menevät nopeasti ohi.

Niko uskoo, että hänen läheisensä ovat tottuneet radiohiljaisuuksiin.

”He eivät mitenkään säikähdä, jos minua ei saa kiinni päivään. He tietävät, että olen edelleen olemassa ja seuraavana päivänä ehkä paljon iloisempi.”

Yksinolon harjoittelu vei vuosia

Yksinolo ei aina ole ollut Nikolle helppoa. Lapsuudessa koettu pelko teki hänestä läheisriippuvaisen, kirjassa kerrotaan. Hän nukkui vanhempiensa välissä noin kymmenvuotiaaksi ja takertui etenkin äitiinsä.

Kun Niko 21-vuotiaana muutti omilleen, hänestä tuntui vaikealta olla erossa äidistä. Yksin asumisen harjoittelu vei vuosia. Vielä 30-vuotiaanakaan Niko ei kokenut olevansa aikuinen. Hän ajattelee, että hänen kehityksensä pysähtyi siihen hetkeen, kun hän astui ulos BB-talosta ja muuttui julkisuuden henkilöksi. Hän oli silloin juuri täyttänyt 22 vuotta.

“Olen lukenut, että joillekin julkkiksille käy niin, että he jumahtavat ikään, jolloin tulevat julkisuuteen. Uskon, että silloin tapahtuu joku psykologinen juttu päässä.”

Kehitys tuntui jatkuvan vasta kymmenisen vuotta myöhemmin.

Nykyisin yksinolo on tarpeellista ja ihanaa. Niko rentoutuu parhaiten ihan vain oleilemalla, ehkä somea selaillen. Taustalla pyörii aina televisio.

Hän viettää paljon aikaa myös parvekkeella: tupakoi, katselee luontoa ja käy viilentymässä saunomisen lomassa.

“Saunon melkein joka ilta. Se rauhoittaa mua ja saa mut voimaan paremmin.”

Äiti ja ystävät kyläilevät

Äiti on säännöllinen vieras Nikon kotona. Sen jälkeen, kun Niko huhtikuussa otti Mindin, äiti ja poika ovat nähneet entistäkin enemmän, noin kerran viikossa. Äiti hoitaa koiranpentua mielellään.

“Äiti on ottanut Mindin ihan omakseen. Se on mummin tyttö”, Niko lepertelee sylissään kieppuvalle koiralle.

Äidin kanssa ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä. Yleensä kaksikko ihan vain on yhdessä ja juttelee. Äiti asuu puolisonsa kanssa Nikon sijoitusasunnossa. Siellä kyläillessä on aina luvassa herkullista ruokaa ja leipomuksia.

Kun ystävät käyvät kylässä, porukalla saatetaan kokata tai tilata ruokaa. Niko tykkää myös järjestää bileitä.

“Jos vaikka etkoilemme luonani, ensimmäinen pyyntöni on, että älkää tuoko mitään. Kaikki, mitä juhlaan tarvitsee, löytyy täältä.”

Rakkaus voi viedä minne vain

Vaikka asunto on kahdessa vuodessa alkanut tuntua enemmän kodilta kuin yksikään aiemmin, Niko on jo vähän kyllästynytkin. Välillä tuntuu, että hän haluaisi taas maalata seiniä tai teettää pientä remonttia.

“Koska tämä on oma asuntoni, voin tehdä ihan, mitä haluan.”

Kokonaan uusiakin koteja tulee silmäiltyä. Etenkin kaksikerroksinen kerrostaloasunto houkuttelisi. Jos Niko päätyy ostamaan sellaisen, äiti voisi puolisoineen muuttaa nykyiseen kotiin. He kun pitävät siitä kovasti.

Nikon unelmakoti olisi turvallinen ja yhteisöllinen. Naapurustossa asuisi ystäviä, joihin tukeutua tarvittaessa.

“Joku ihana paikka, jossa olisi vaikka kymmenen omakotitaloa, kaikki tuntisivat toisensa ja oven voisi jättää yöksi auki”, hän maalailee.

Ennen kerrostaloasuminen oli selvä valinta loppuelämäksi. Nykyään omakoti- ja rivitalotkin tuntuvat mahdollisilta.

Helsingissä asuminenkaan ei enää ole Nikolle ehdotonta, kuten nuorempana. Pikkupaikkakunnan kasvattina Niko haaveili kuumeisesti muutosta pääkaupunkiin.

“Tiesin olevani erilainen ja mietin omaa seksuaalisuuttani. Ajattelin, että isommassa kaupungissa saa vapaammin olla oma itsensä, eikä tarvitse hävetä”, hän selittää.

Ei Niko vieläkään haluaisi asua “yksin missään mettän keskellä”. Helsingin ohella lähinnä Tampere ja Turku tuntuvat sopivan kokoisilta kaupungeilta. Yksi asia kuitenkin muuttaisi tilanteen. Jos Niko rakastuisi, hän voisi muuttaa miehensä perässä pikkupaikkakunnallekin.

“Rakkaus voi viedä minne vain.”

Kursivoidut lainaukset ovat Mari Koppisen kirjasta Niko – Kaikki mitä en ole kertonut (Otava 2025).