Kun on kolme kertaa varautunut jättämään hyvästit kaikelle rakkaalle, arkiset asiat nousevat arvokkaiksi.
Kodin ulko-ovi Joensuun Hammaslahdessa on kutsuvasti raollaan. Oven edessä on pitkin poikin polkupyöriä ja potkulautoja. Keittiössä tuoksuu kahvi, tehdään voileipää. Pöydällä rötköttää punertava kissa, jolta poistetaan punkkia.
Näyttää aivan tavalliselta lapsiperheen arjelta, mutta Jonna Kalavaisen perheessä arki ei ole neljään vuoteen tuntunut tavalliselta.
”En tarvitse wau-efektejä elämääni. Minulla on kaikki, mitä tarvitsen”, sanoo Kalavainen, 31, ja silittää Onni-poikaansa, joka käy välillä kyhnäämässä äidin kyljessä.
”Pisin aika syövättä”
Jonna Kalavaisen kampaus on villi ja uhmakas: on punaista, mustaa ja hieman siiliäkin muistuttamassa menneistä kaljuista ajoista. Kolmesti hän on ajanut päänsä kaljuksi ennen syöpähoitojen alkamista odottamatta, että hiukset mahdollisesti lähtevät.
”Se on ollut eräänlainen taisteluhuuto”, hän sanoo.
Edellisen kerran taisteluhuuto kajahti maaliskuussa 2018. Siinä leikkauksessa lähti paksusuoli, tuli avanne. Sitä edeltävissä leikkauksissa oli jo lähtenyt kasa muita elimiä.
”Nyt vointini on parempi kuin kertaakaan sairastumisen jälkeen. Juuri oli kontrolli, ja se oli puhdas. Tämä on tähän mennessä pisin aika syövättä”, Kalavainen iloitsee.
Neljä vuotta sitten Kalavainen istui lääkärin vastaanotolla, ja sairaanhoitajat ympärillä alkoivat itkeä. Lääkäri oli juuri kertonut 27-vuotiaalle nelivuotiaan pojan äidille, että endometrioosileikkauksen yhteydessä oli löytynyt munasarjasyöpä. Toipumisennuste oli minimaalinen.
”Entä Onni”, Kalavainen ajatteli. ”En voi kuolla.”
Hän oli juuri alkanut seurustella nykyisen aviomiehensä Mikon kanssa ja sanoi tälle: ”Jos haluat mennä, mene.”
”En missään tapauksessa”, vastasi Mikko.
Kalavainen lohdutteli läheisiään, minkä omalta järkytykseltään pystyi.
Lyhyen aikavälin tavoitteita
Jonnan oli kerrottava Onnille rehellisesti, että äidillä on paha sairaus. Että äidin pitää mennä leikkaukseen. Sen jälkeen pitikin mennä nopeasti vessaan itkemään.
Kuolema pelotti kauheasti, mutta silti sitä piti valmistella. Jonna Kalavainen kirjoitti lapselleen kirjeitä tulevaisuutta varten.
Silloin heräsi ajatus: ”Mie en suostu kuolemaan!”
Hän asetti itselleen lyhyen aikavälin tavoitteita: Jos selviän leikkauksesta hengissä. Jos selviän sytostaateista. Jos saan nähdä, kun lapseni päättää eskarin. Jos saan nähdä hänen menevän kouluun.
”Ei syöpää asenteella voiteta, vaan lääketieteellä. Mutta asenne auttaa kestämään rankat hoidot”, Jonna Kalavainen sanoo.
