Kirsi otti Roosa nauha -tatuoinnin syöpään kuolleiden rakkaidensa muistoksi – "Miksi niin hyvien ihmisten piti kuolla?"

Syöpäsäätiön kampanjasymboli on suomalaisille niin tuttu, ettei Paajaselta yleensä kysellä, mitä tatuointi esittää. Sen sijaan kysytään: Miksi sinä sen otit? Eihän sinulla syöpää ole.

Syöpä on kuitenkin koskettanut Paajasen elämää läheltä ja kipeästi.

Kaikki nauhat tallessa

Vuonna 2003 Paajasen Helka-täti kuoli rintasyöpään 51-vuotiaana. Taistelu sairautta vastaan oli kestänyt vuosia. Helka ehti jo saada terveen paperit, mutta syöpä uusiutui ja levisi kaikkialle.

"Olin pitkään miettinyt, että kun tädin kuolemasta vuonna 2013 tulisi kymmenen vuotta, ottaisin hänen muistokseen Roosa nauha -tatuoinnin. Halusin pysyvän muiston, joka kulkee aina lähellä", Paajanen kertoo.

Hän on osallistunut rintasyöpäkampanjaan niin kauan kuin muistaa.

"Kotoani taitavat löytyä joka ikisen vuoden Roosat nauhat", hän arvelee.

Toinenkin suru-uutinen

Tatuointi oli vasta suunnitteilla, kun tuli uusi suru. Myös Paajasen rakas ystävä Heidi sairastui rintasyöpään. Vuosien kamppailun jälkeen kävi ilmi, että Heidi ei selviäisi.

Siksi Paajanen ei odottanut vuoteen 2013, vaan otti tatuointinsa jo 16.11.2011. Kiteeläinen tatuointitaiteilija teki herkän kuvan, joka on vähän kuin värikynillä väritetty.

"Heidi oli jo huonossa kunnossa, kun näytin sen hänelle. Hän piti minua hupsuna", Paajanen muistelee.

Paajasella oli ennestäänkin muutama tatuointi, jotka liittyvät elämän tärkeisiin henkilöihin. On tyttärien nimet ja oman isän etunimen alkukirjain.

"Joskus vanhana mummona, kun olen jo ryppyinen, voimme sitten hoitokodissa leikkiä arvausleikkiä. Suoristellaan tatuointeja ja arvaillaan, mitä ne mahtavat esittää", hän vitsailee.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Ensimmäiset vuodet katkeruutta

Heidi-ystävä kuoli 1.11.2012 alle nelikymppisenä. Suureksi järkytykseksi myös Paajasen isä kuoli vatsasyöpään alle vuosi sen jälkeen.

"Silloin meinasi tulla vakavampi masennus. Ei ollut enää Heidiäkään tukenani", Paajanen muistelee.

"Ensimmäiset vuodet olivat sellaista katkeruutta. Että miksi niin hyvien ihmisten piti kuolla?"

Turhauttavalta tuntui sekin, että sekä Helkan että Heidin kohdalla syövän hoidot viivästyivät. Heidin oireita ei aluksi otettu vakavasti, koska hän oli sairastuessaan niin nuori. Helkan uusiutuneen syövän oireet taas pantiin muiden vaivojen piikkiin.

Myös iloisia muistoja

Nykyisin Paajanen muistelee edesmenneitä rakkaitaan enemmänkin ilon kautta. Miten Helka-tädin kanssa paineltiin vanhalla Ladalla, auto täynnä ihmisiä, iloa ja naurua. Miten Helka höösäsi ja siivosi tuttuun tapaansa vielä sairastuttuaankin "epähuomiossa" leipoi kahvipöytään kahta erilaista kääretorttua.

Heidi-ystävä viljeli mustaa huumoria loppumetreilläkin.

"Kerran hänelle tuli huono olo, ja hän meni vessaan oksentamaan. Sieltä hän huusi minua auttamaan. Kun menin, hän käski pitää hiuksista kiinni, kun hän oksentaa. Mutta ei hänellä enää mitään hiuksia ollut, ne olivat lähteneet pois ajat sitten", Paajanen muistelee.

"Hän oksensi ja nauroi. Siellä me naurettiin pienessä vessassa kyyneleet poskilla."

Ei pelota, mutta mietityttää

Paajasen suvussa on esiintynyt rintasyöpää enemmänkin. Lähes nelikymppistä naista sairaus ei pelota, mutta mietityttää.

"Enemmän se pelotti kymmenen vuotta sitten, kun tyttäret olivat pienempiä. Nyt he ovat jo 16- ja 19-vuotiaita", hän kertoo.

Valistamisen ja huolellisen tutkimisen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Siitä Paajanen koettaa tyttäriäänkin muistuttaa, aivan kuten oma isä muistutteli häntä.

"Kun Helka oli sairastunut, isä komensi, että minunkin "pittää kopeloija tissit". Sitten hän huomautti miesystävälleni: 'Et sinä.'"