Internet Explorer -selainta ei enää aktiivisesti tueta. Suosittelemme käyttämään sivustoamme esimerkiksi Google Chrome tai Mozilla Firefox -selaimilla.

Timo Parvela: Kireitä siimoja

Teksti:
Timo Parvela
Kuvat:
SOK
Julkaistu: 23.4.2014
|
Muokattu: 31.8.2020
Timo Parvela: Kireitä siimoja

Viidentoista vuoden kirjoittaminen tuntui jo sekä selässä että päässä. Tarvitsin vastapainoa yksinäiselle kököttämiselleni. Tarvitsin vaihtelua rutiineihin. Ystäväni vei minut syksyisenä päivänä uistelemaan Suomenlahdelle. Hymyilytti. Aurinko kimmelsi peilityynellä merellä, ja aloittelijan tuurilla sain lainavirvelilläni parikiloisen meritaimenen. Löysin lajini.

Heittäydyin uuteen harrastukseeni täysillä. Virveleiden määrä lisääntyi nopeasti kymmeneen. Uistinpakki piti vaihtaa entistä isompaan jo ennen kesää, vaikka en ollut vielä päässyt edes vesille. Lainaamistani ja ostamistani kirjoista selvisivät niin uistinviuhkan muodostamisen kuin plaanareiden ja syvätakiloidenkin salat. Kruunuksi uudelle uljaalle elämälleni hankin asianmukaisesti uistelukäyttöön varustetun peltiveneen. Sen saamani meritaimenen kilohinta laskettiin tässä vaiheessa jo tuhansissa euroissa, mutta äkkiähän se kala siitä rupeaisi halpenemaan, kunhan viimein pääsisin tositoimiin.

Ensimmäisen itsenäisen uistelureissuni tein eräänä kauniina alkukesän aamuna. Suuntasin Porkkalan satamasta merelle mieli täynnä toivoa ja luottamusta. Maininki keinutteli venettä. Moottori hurisi. Kahdeksaan vapaan viritetty, kauden ottipeleistä koostuva uistinviuhkani oli säädetty kaikkien oppien mukaan pyytämään sitä suurta kalaa. Noin tunnin päästä olin merisairas. Nojasin kalpeaa ja kylmänhikistä otsaani veneen laitaan ja pelkäsin kalan iskevän. Kahden tunnin päästä rupesin ihmettelemään innostustani harrastukseen, jossa pääasiassa istutaan yksin omien ajatusten kanssa. Tässä tapauksessa synkkien ja epätoivoisten ajatusten. Sitähän minä teen työksenikin.

Noin kolmen tunnin päästä päätin kelata siimat ylös. Se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Olin nimittäin saanut kalan. Yksinäinen silakka oli tarttunut selkäevästään ulommaiseen uistimeen ja kieputtanut kaikki kahdeksan siimaa nippuun. Silakan puolustukseksi sanottakoon, että se oli aika iso. Siis silakaksi. Se tosin hajosi pannulla puuroksi ja maistui selluloosalta.

Kävin merellä sinä kesänä vielä pari kertaa. Toisella kertaa tulin taas merisairaaksi. Toisella puolestaan väsyttelin puolisen tuntia jättikalaa. Se osoittautui sittemmin lahnaksi, joka silakan tavoin oli jäänyt selkäevästään kiinni. Koska merikalat tuntuivat asettuvan poikkiteloin, siirryin uistelemaan sisävesille.

Vajaan viiden vuoden ja muutaman ahvenen jälkeen myin vähin erin uisteluvarusteeni. Säästin yhden virvelin ja hommasin soutuveneen. Nykyisin teen kaksi kertaa kesässä uistelureissun kesämökkisaaremme ympäri: toisen toiveikkaana alkukesästä, toisen haikeana kesäloman viimeisenä iltana, kun tajuan, että niin se meni sitten tämäkin kesä.

Silti, nyt toukokuussa, odotan kiihkeästi pääsyä vesille harrastukseni pariin. Kaikki on vielä edessä. Kaikki on vielä mahdollista. Tänä kesänä kalastan kaikkien muiden kesien edestä. Kausi on vasta alussa. Kireitä siimoja!