Helena Hilaja käy Porin Tikkulan ABC:lla miehen kanssa kauppareissun ohessa tai lasten kanssa syömässä.
"Muistan aina, kun vanhempien kanssa lähdettiin metsään. Otettiin isot ämpärit mukaan ja käveltiin soitten yli. Perillä oltiin koko päivä, tehtiin nuotio ja keitettiin kahvit.
Metsä on minulle henkireikä. Sienestän ja marjastan. Kun lapset soittavat, nekin sanovat aina, että jaaha, sä olet metsässä taas.
Kun lapset olivat pieniä, olin vuorotyössä ravintolassa. Haaveilin aina, että tekisin jotain ihan erilaista. Olin varmaan jo 46-vuotias, kun päätin mennä eräopaskurssille.
Se oli hieno kokemus, vaikka alan töitä ei ole täällä ollutkaan. Pääsin paikkoihin, joihin en ollut yksin uskaltanut, ja tein asioita, joista olin vain haaveillut. Laskimme Muonion koskia ja vaelsimme Norjassa ikijäätiköillä.
Kun menimme talleille, sanoin ensin, etten ratsasta, koska pelkään hevosia. Koko ryhmä kuitenkin kannusti, ja kyllä minä sitten loppuviimeksi uskalsin. Tuntui hienolta voittaa pelkonsa.
Nuorempana olin kauhea jännittämään. Aina sitä jotain pelkäsi. Hirveä lentopelkokin minulla oli, joka kesti aivan järkyttävän kauan. Mutta viime vuonna lensimme Hollantiin, kun pojan pojat olivat siellä uimaleirillä. Ja nyt minä taas uskallankin!
Kun on ikää tullut, ei enää mikään jännitä. Elämä opettaa niin paljon."
