Karjalaiset tuottavat maitoa suomalaisten ruokapöytiin, mutta eivät kehtaa puhua ammatistaan ihmisten keskellä - Yhteishyvä

Karjalaiset tuottavat maitoa suomalaisten ruokapöytiin, mutta eivät kehtaa puhua ammatistaan ihmisten keskellä

Esa ja Helena Karjalainen

Helena ja Esa Karjalainen tekevät mielestään pähkähullua työtä: he ovat maanviljelijöitä. Vaikka piharakennus olisi ilmiliekeissä tai trombi veisi navetan katon, työt jatkuvat.

Jaa Somessa
Teksti
Irina Björkman
Kuvat
SOK

Kun Helena Karjalainen edellisiltana odotti Lahden mäkimontussa Cheekin konsertin alkua, puhelin alkoi piipata. Kotinavetan lypsyrobotti hälytti.

– Tyttäreni Reetta kuunteli vieressä höpötystäni ja tokaisi, että mikset sie sano asioita niin kuin ne ovat. Minä kun kännykkää räplätessäni selitin hänelle, että työpaikan valkoisen nesteen säiliö on täyttynyt. Huvitti, mutta sellaista tämä nykyään on: lehmistä ja navetasta puhuminen niin likellä vieraita ihmisiä nolottaa, Helena nauraa.

Tärkeäksi koettu kotimaisuus

Nyt työpaikalla, kotitilalla Puumalan Hurissalossa, on rauhallista, mikään mittari ei hälytä. Lehmät makoilevat tyytyväisinä syyskesän viileydessä.

Helena ehtii työn lomassa kertoa ajatuksiaan maatalousyrittäjän työstä. Hänelle navetta on paljon enemmän kuin työpaikka. Siellä synnytään, kasvetaan, välillä vähän mellastetaan ja kuollaan.

Samassa työpaikassa ovat työskennelleet niin Helenan vanhemmat kuin isovanhemmatkin. Jokainen sukupolvi on vuorollaan mennyt navettaan ensimmäisen kerran puoli kuudelta aamulla ja lähtenyt viimeisen kerran kymmenen maissa illalla.

Ja he kaikki ovat olleet tuottamassa sitä valkoista nestettä, jota latkitaan kotimaisissa pöydissä ja josta viipaloidaan juustosiivuja leipien päälle.

Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista haluaa nauttia maitotuotteensa kotimaisena, joten Helenalla ei pitäisi olla ihmisten ilmoilla mitään nolosteltavaa.

Maanviljelyä joutuu perustelemaan

Esa ja Helena Karjalaisen tilalla ruoantuotanto pyörittää perheen jokaista päivää. Myös Esa Karjalainen kokee välillä, että työtä maanviljelijänä pitää perustella ulkopuolisille.

"Etelämpänä Euroopassa ruokaomavaraisuus on itsestäänselvyys, siitä ollaan ylpeitä. Suomessa ajatellaan usein, että me viljelijät elämme yhteiskunnan varoilla. Meidät nähdään kuluerinä toisin kuin muut yrittäjät." Esa Karjalainen kertoo.

Sehän on meidän tehtävämme, ruokkia ihmisiä.

Isäntä sanoo melkein toivovansa jonkinlaista kriisiä. Hän uskoo, että ihmiset ymmärtäisivät tilanteen paremmin, jos he joutuisivat kyselemään tiloilta, liikeneekö jotakin evästä.

"Sehän on meidän tehtävämme, ruokkia ihmisiä."

Puheen tiukasta sävystä huolimatta Esan suu venyy virneeseen. Isäntä pitää työstään, siitä, että saa möyriä peltotöissä. Kun hän ei möyri, hän ajaa kotimaisen ruoan asiaa kunnanvaltuustossa ja Valion luottamuselimissä.

Tulenlieskoista lentäviin kattoihin

On maatilalla joskus tarvittu lomaakin. Esimerkiksi vuonna 2014, kun Karjalaisten saharakennus paloi maan tasalle. Silloin Esa lähti ensimmäisenä ruokapöydästä pelastamaan, mitä pelastettavissa oli. Lopulta hänet itsensä piti pelastaa savun keskeltä.
Vasta ambulanssissa Esalta lähti taju.

Häkä ja palovammat jättivät jälkensä, ja mies sai kolme kuukautta sairauslomaa. Siis sai, mutta ei pitänyt. Ei ehtinyt. Uusi saha piti saada rakenteille.

"Sen hässäkän jälkeen minäkin oli aika lopussa. Muistan, kuinka lopulta menin terveyskeskuslääkärille puhumaan, että en saa nukuttua. Olin huolissani, kuinka jaksan hoitaa lehmät. Lääkäri naputti kynällä pöytään ja totesi, ettei kukaan ole kuollut. Sain muutaman päivän lomaa. Silloin nousi iso pala kurkkuun, mutta jotenkin siitäkin selvittiin, Helena muistelee.

Silloin nousi iso pala kurkkuun, mutta jotenkin siitäkin selvittiin.

Ja siitäkin selvittiin, kun trombi muutama vuosi sitten repäisi koko navetan katon irti. Irronnut katto oli tappaa Helenan.

Ei tappanut, ja taas alkoi armoton nikkarointi.

"Onneksi täällä on muillakin lehmän hermot kuin vain lehmillä", Helena nauraa.

Lenkki pitkässä ketjussa 

Karjalaisten kolmesta lapsesta vain teini-ikäinen Reetta asuu vielä kotona. Esalla ja Helenalla on haave, että joku lapsista jatkaisi tilalla edes peltoja viljelemällä. 

Karjalaiset olivat nuoria, vähän yli parikymppisiä, kun he alkoivat pyörittää tilaa. Helenan äiti asuu edelleen kivenheiton päässä. Isä kuoli vuosi sitten. Vanhemmat ovat auttaneet Karjalaisia alusta asti. Tosin pari vuotta kesti, ennen kuin eri sukupolvet löysivät yhteisen sävelen. Sen jälkeen apu oli tervetullutta. Helenan isä auttoi tilalla loppuun saakka.

"Ukki oli kuuluisa siitä, miten ison karjan hän pystyi ruokkimaan niin pienellä peltomäärällä. Hänen poismenonsa kyllä huomaa. Sen, että hänen rukkasensa täältä puuttuvat", Esa toteaa hiljaa, ja Helenan silmäkulma kostuu.

Karjalaiset haluaisivat itsekin olla samanlaisia, oppaita seuraaville. 

Jos vaikka ensimmäisenä alettaisiin kaikki popsia suomalaista juustoa.

"Se on minunkin haaveeni, olla osa tätä ketjua", Esa toteaa.

Mutta miten olisi mahdollista, että ketju ei katkeisi?

"No jos vaikka ensimmäisenä alettaisiin kaikki popsia suomalaista juustoa", Esa ehdottaa.

Lue myös

Suomalaiset melonit nauttivat kuluneesta kesästä – "Ihan huippusato"

"Tunne se." – Arvostusta suomalaiselle ruualle

Julkaistu: 4.9.2018
Muokattu: 11.12.2018
Jaa Somessa