Kun Helena Karjalainen edellisiltana odotti Lahden mäkimontussa Cheekin konsertin alkua, puhelin alkoi piipata. Kotinavetan lypsyrobotti hälytti.
– Tyttäreni Reetta kuunteli vieressä höpötystäni ja tokaisi, että mikset sie sano asioita niin kuin ne ovat. Minä kun kännykkää räplätessäni selitin hänelle, että työpaikan valkoisen nesteen säiliö on täyttynyt. Huvitti, mutta sellaista tämä nykyään on: lehmistä ja navetasta puhuminen niin likellä vieraita ihmisiä nolottaa, Helena nauraa.
Tärkeäksi koettu kotimaisuus
Nyt työpaikalla, kotitilalla Puumalan Hurissalossa, on rauhallista, mikään mittari ei hälytä. Lehmät makoilevat tyytyväisinä syyskesän viileydessä.
Helena ehtii työn lomassa kertoa ajatuksiaan maatalousyrittäjän työstä. Hänelle navetta on paljon enemmän kuin työpaikka. Siellä synnytään, kasvetaan, välillä vähän mellastetaan ja kuollaan.
Samassa työpaikassa ovat työskennelleet niin Helenan vanhemmat kuin isovanhemmatkin. Jokainen sukupolvi on vuorollaan mennyt navettaan ensimmäisen kerran puoli kuudelta aamulla ja lähtenyt viimeisen kerran kymmenen maissa illalla.
Ja he kaikki ovat olleet tuottamassa sitä valkoista nestettä, jota latkitaan kotimaisissa pöydissä ja josta viipaloidaan juustosiivuja leipien päälle.
Tutkimusten mukaan suurin osa suomalaisista haluaa nauttia maitotuotteensa kotimaisena, joten Helenalla ei pitäisi olla ihmisten ilmoilla mitään nolosteltavaa.
Maanviljelyä joutuu perustelemaan
Esa ja Helena Karjalaisen tilalla ruoantuotanto pyörittää perheen jokaista päivää. Myös Esa Karjalainen kokee välillä, että työtä maanviljelijänä pitää perustella ulkopuolisille.
"Etelämpänä Euroopassa ruokaomavaraisuus on itsestäänselvyys, siitä ollaan ylpeitä. Suomessa ajatellaan usein, että me viljelijät elämme yhteiskunnan varoilla. Meidät nähdään kuluerinä toisin kuin muut yrittäjät." Esa Karjalainen kertoo.
Sehän on meidän tehtävämme, ruokkia ihmisiä.
Isäntä sanoo melkein toivovansa jonkinlaista kriisiä. Hän uskoo, että ihmiset ymmärtäisivät tilanteen paremmin, jos he joutuisivat kyselemään tiloilta, liikeneekö jotakin evästä.
"Sehän on meidän tehtävämme, ruokkia ihmisiä."
Puheen tiukasta sävystä huolimatta Esan suu venyy virneeseen. Isäntä pitää työstään, siitä, että saa möyriä peltotöissä. Kun hän ei möyri, hän ajaa kotimaisen ruoan asiaa kunnanvaltuustossa ja Valion luottamuselimissä.