”En ole täällä kuullut kenenkään sanovan, että vanheneminen olisi kivaa. Joku on ilmaissut asian aika hävyttömästikin. Vaan pakkohan se on kestää, että mieli on välillä matala ja olo raihnainen. Ja että tarvitsee apua lähes kaikessa”, 95-vuotias Irja Tiainen sanoo.

Hänen lähisukulaisistaan vain veli asuu lähellä. Ystävistä ja tuttavista moni on jo kuollut. Lapsia Irjalla ei ole.

SPR:n kautta saadusta vapaaehtoisesta ystävästä onkin tullut Irjalle tärkeä. Yleensä ystävä tulee käymään tiistai-iltapäivisin. Välillä kaksikko lähtee kylälle kaupoille tai kahvilaan. Kun Irja syksyllä muutti palvelutaloon, ystävä oli muutossa apuna.

SPR:n kautta saadusta vapaaehtoisesta ystävästä onkin tullut Irjalle tärkeä.

”Meille on syntynyt luottoystävyys. Kerron tälle uudelle ystävälle asioita, joista en ole puhunut kenellekään aiemmin.”

Tiaisen 95 ikävuoteen on mahtunut paljon ja hän on kertonut vaiheistaan SPR-ystävälle.

”Irja on tavattoman mielenkiintoinen ihminen. Hän lukee lehdet, ja tietää ajankohtaiset asiat minua paremmin. Arvostan hänen ajateltuja mielipiteitään ja hienotunteisuuttaan. Kyllä meille on syntynyt ihan oikea ystävyys”, vapaaehtoinen ystävä kertoo.

Uskallusta nuoresta tytöstä alkaen

Isoissa elämänmuutoksissa Irja Tiaisen selviytymiskeinoina ovat olleet vahva oma tahto, uskallus vaihtaa maisemaa ja kyky sopeutua uuteen.

Hänen lapsuudenkotinsa oli Laukaan Kuhankoskella, missä perheen isä työskenteli voimalaitoksella sähkömiehenä. Ikätovereista valtaosa hakeutui Vihtavuoren ruutitehtaalle, mutta Irjaa tehdastyö ei kiinnostanut. Hänestä tuli modisti, hatuntekijä.

Irja muutti Jyväskylään 16-vuotiaana. Ammattiin hän opetteli neiti Olga Rajalan opissa Forsblomin leninkisalongissa ja Hattukeskuksella.

Irja jakoi Tourulassa sijainneessa puutalossa huoneen oppikoulua käyneen sisarensa kanssa. Käyttövesi kannettiin sangolla sisälle ja jätevesi laskiämpärissä ulos. Pihan perällä oli ulkohuussi.

Syksyllä 1948 työpaikkailmoituksessa haettiin hatuntekijää Tornioon. Kylkiäisinä luvattiin asunto, jossa oli viemärit ja kaikki.

”Läksin kipin kapin pohjoiseen. Työnantajani moitti, että kaikkihan ne lähtevät.”

Imatrallakin olisi ollut töitä tarjolla, mutta Irja valitsi pohjoisen rajaseudun, koska Ruotsin puolella kaupat olivat täynnä tavaraa. Joen yli haettiin kahvia ja imellykseksi sakariinia. Kotipuoleen Irja toi tuliaisina saippuaa ja muita ihanuuksia, joista Suomessa oli sodan jälkeen pula.

Hattujen ajasta myssyjen ja lippisten aikaan

Kun hattukaupan johtaja perusti liikkeen Rovaniemelle, Irja lunasti Tornion kaupan itselleen. Hän opetteli palvelemaan asiakkaita ruotsiksi, sillä ostovoimaisimmat tulivat usein rajan takaa.

Vuosia myöhemmin Irja osti entiseltä esimieheltään Rovaniemen liikkeen. Se sijaitsi Osuuspankin talossa, joka oli ainoa sodassa säästynyt liiketalo keskustassa.

Alkuun hattukauppa menestyi. Turisteja oli paljon, ja maaseudulta tultiin ostoksille pitkienkin matkojen päästä. Irja opetteli tekemään turkislakkeja ja -hattuja, joille pohjoisessa riitti kysyntää.

Hattu oli 1960-luvulle saakka tärkeä osa pukeutumista. Uusi hattu ostettiin keväällä ja syksyllä sekä elämän kohokohtia juhlistamaan.

Uusi hattu ostettiin keväällä ja syksyllä sekä elämän kohokohtia juhlistamaan.

”Usein asiakas vannotti, että en saa tehdä kenellekään toiselle samanlaista.”

Seuraavalla vuosikymmenellä muoti muuttui. Yhä useampi painoi päähänsä myssyn tai mainoslippiksen ja pukeutui toppatakkiin. Siihen tyyliin modistin tekemät hatut eivät enää istuneet.

Tiainen harkitsi liikkeen lopettamista. Päätöstä nopeutti se, että liikehuoneiston vuokrasopimus irtisanottiin syksyllä 1979.

Luontaistaloutta pohjoisessa

Alle kuusikymppinen Irja ei jatkanut enää yrittäjänä eikä muutenkaan työelämässä. Mutta elämä antoi puolison, jonka perässä hän muutti Maunun kylään Enontekiölle.

Pariskunta eli luontaistaloudessa. Valtaosan ruoastaan Irja ja Topi Tiainen kasvattivat, kalastivat, metsästivät, marjastivat ja sienestivät itse.

”Riekkoja pyysimme ansoilla vain kerran. Kun näimme, miten lintu riepoili siinä, päätimme jatkossa ampua linnut.”

Hankikannon aikaan oli mukava ajella moottorikelkalla Norjan rajalla sijaitsevalle autiotuvalle muutamaksi yöksi. Reissuilta jäi elämyksiä, joille ei saa rahalla vastinetta.

”Kerran läksimme aamuneljältä ajamaan tuvalle. Joskus viiden, kuuden aikaan, kun aurinko alkoi nousta, pysähdyimme kuuntelemaan, miten riekot alkoivat käkättää. Käkätimme takaisin, ja riekkohan vastaa.”

Metsurina elämäntyönsä tehnyt puoliso alkoi sairastella enemmän. Pariskunta päätti muuttaa takaisin Keski-Suomeen, Laukaaseen, ja rakensi talon Irjan lapsuusmaisemiin. Niin pitkään kun voimia riitti, keväällä matkustettiin Lappiin.

Koti meni kaupaksi liiankin äkkiä

Puolison kuoltua 15 vuotta sitten Irja sitkutteli pitkään itsellisenä. Toissa syksynä hänen sydämensä alkoi osoittaa väsymisen merkkejä.

”Kotona loppuun saakka olisi paras, jos siihen vain pystyy. Minun naapurustossani kaikki talot olivat vaihtaneet omistajaa, enkä ollut yksin jäätyäni ystävystynyt uusiin naapureihin. Päiväkausiin luonani ei käynyt ketään. Kotipalvelu tuli ja kiiruhti seuraavaan paikkaan. Kauppaan oli kuusi kilometriä, ja aina piti pyytää apua talon töiden kanssa.”

Tiainen laittoi kotinsa myyntiin. Salaa hän toivoi, että se ei menisi kaupaksi ikinä.

”Vaan se meni liiankin äkkiä.”

Palvelukotiin Irja toi mukanaan kauniit talonpoikaisrokokookalusteet. Kirjahyllystä silmään tarttuvat paksut valokuva-albumit. Niitä hän on usein selaillut myös SPR-ystävänsä kanssa.

Palvelukotiin Irja toi mukanaan kauniit talonpoikaisrokokookalusteet.

Irjalla on valtavasti valokuvia lapsuusvuosiltaan, mikä on aika harvinaista hänen ikäiselleen. Mutta hänen isänsä olikin lähes ammattikuvaaja.

Vanhuutta on monenlaista

Vanhuus on jokaisella omanlaisensa – sitä ystävysten mielestä ei aina ymmärretä. Moni sairastuu ikääntyessään, mutta jaksavaa vanhuutta on paljon. Myös aikuiset lapset saattavat vaatia äidiltään tai isältään tietynlaista, kaavanmukaista vanhuutta.

”Minä olen ollut aina itsenäinen enkä kysellyt toisten neuvoja”, Irja Tiainen sanoo.