Hoidot pelottivat. Leikkaus ja kaikki sitä seuraava: sytostaatit, sädehoito, lääkkeet. Aluksi ei kerrottu tarkkaa hoitosuunnitelmaa. Syöpäsolun vihaisuus määräisi sen. Teki mieli uikuttaa, mutta päätin olla repsahtamatta itsesääliin.
Rintasyöpä on myös henkinen koettelemus. Kliiniset hoidot parantavat lähes kaikki sairastuneet. Palaamme arkeemme, jonka pyhyyden tajuamme vasta nyt. Mikään ei ole kuitenkaan niin kuin ennen sairastumista. Olemme saaneet kolauksen. Meitä on muistutettu kuolevaisuudestamme.
Kuljemme kiltisti hoidot läpi. Nöyrrymme, vaikka tekee kipeää, voimme huonosti ja väsymme. Hoito suojaa meitä pahemmalta, ehkäisee ennalta. Päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta lähenemme tavallista elämää. Se tuntuu hoitoputkessa ainoalta tavoiteltavalta asialta.
En ollut heti sinut itseni kanssa, vaikka lääkäri julisti minut terveeksi. Sädetetty rinta hehkui ja kiehui vielä viikkoja hoitojen jälkeen. Aurinko oli siltä kielletty vuoden. Kavahdan yhä kaikkea kuumaa, vaikka hoidoista on yli viisi vuotta.
Sairauden ja toipumisen aikana turvauduin mieheen, poikaan ja muutamaan ystävään. Hyväksyin, että minua hoidettiin sairauteni tähden, ettei se uusisi. Tuntemuksia ja väsymystä ei voinut siirtää kenellekään muulle. Ne laahasivat vain minussa.
Loukkaannuin elämälle siitä, että syöpä pysäytti. Jouduin telakalle, kun kirjoittamistyö oli hyvässä vauhdissa. En jaksanut luoda uutta hoitojen aikana. Ajatukseni olivat painavia murikoita tai itsekseen romahtelevia lahoja puita. Masennuin enemmän kuin koskaan. Ei se ihme ollut. Ei minua ennen ollut kuolemalla uhattu.
Toipuminen otti aikansa. Ensin toipui rinta, sitten nainen. Arvet vaalenivat muistoiksi, hoitojaksot kokemuksiksi. Kun näen tavaratalossa riutuneen, huiviturbaanisen naisen, tekee mieli mennä sanomaan: "Kyllä sinä selviät."
Kolumnisti on kirjailija, joka rakastaa arkea, hullaantuu väreistä ja innoittuu muistoista.
