Suomi on salakieli, joka rikkoo jään

En ikinä unohda hetkeä, jolloin Alma nostettiin ensimmäistä kertaa rinnalleni manhattanilaisen sairaalan synnytysosastolla, missä olin juuri puskenut hänet maailmaan.

Alma avasi silmänsä ja tapitti minua uteliaasti.

Ensin tulivat kyyneleet, sitten sanat:

”Hei kulta, äiti tässä, ei hättää” – ja sitten vain tapitimme toisiamme.

Sanoin sanat suomen kielellä, vieläpä Oulun murteen painotuksilla. Se oli kuin taikavoima ja tuli niin luonnostaan, ettei mikään olisi voinut sitä pysäyttää.

Siinä hetkessä tuntui huvittavalta, että kuukausi takaperin olin murehtinut, tuntuuko suomen puhuminen vauvalle luontevalta. Murehdin sitä, sillä puhun amerikkalaiselle puolisolleni englantia, ja suurin osa newyorkilaisista ystävistäni ymmärtää vain englantia.

Nyt Alma on 2-vuotias, ja suomen kielestä on tullut yhteinen voimavaramme ja salakielemme. New Yorkin kokoisessa miljoonakaupungissa voi kuulla kaikkia maailman kieliä, mutta minun ja Alman keskustelut herättävät silti ihmetystä.

Meiltä kysytään usein, että mitä kieltä puhumme. Kun vastaan että suomea, osa hämmentyy ja haluaa tarkistaa, kuuliko varmasti oikein. Joskus kuulija ei edes tiedä, mikä tai missä Suomi on.

Tavoitteeni on, että suomi on Almalle toinen äidinkieli. Se on tärkeää, jotta hän pystyy kommunikoimaan muiden suomalaisten kanssa. Suomen kieli myös vahvistaa minun, suomenkielisen vanhemman, ja lapseni suhdetta entisestään. Kieli on side, mutta myös raja. Jos Alma ei ymmärtäisi äidinkieltäni, hän ei pääsisi samalla tavalla kiinni suomalaisuuteen.

Vaikka Suomea ei New Yorkissa aina tunneta, minun ja Alman salakieli on onnistunut rikkomaan jään jopa jäykistä jäykimpien naapureidemme kanssa. Osa yrittää lausua huomenta-sanaa kanssamme, osa vain kuuntelee kiinnostuneena. Usein keskustelut käydään hississä, koska asumme kuudennessa kerroksessa.

Neloskerroksesta nousee joskus kyytiin todella vakava mies koiran kanssa. Amerikkalaisella mittapuulla henkilö on jopa tyly, koska hän ei tervehdi takaisin.

Tänäkin aamuna Alma huusi tavalliseen tapaansa ”hello”. Mies tuijotti lattiaa, mutta koira tuli iloisesti nuuhkimaan. Koira oli selvästi innoissaan. Sen häntä heilui edestakaisin niin lujaa, että Almaa nauratti.

”Äiti, hassu koiran häntä”, Alma totesi.

Kerroin Almalle, että koira on onnellinen, että pääsee ulos. Kun Alma sitten kysyi, missä sedän häntä on, repesin nauruun. Kysymys oli mielestäni nerokas. Vaikutti siltä, että Alma halusi sedällekin hännän, jotta hän olisi vähän iloisempi.

Alman kommentin ja hersyvän naurumme jälkeen naapuri kääntyi katsomaan meitä kysyvänä. Olimme jo pohjakerroksessa, kun sain nauruni lakkaamaan ja käänsin hänelle keskustelumme. Mies näytti yllättyneeltä, katsoi Almaa ja alkoi itsekin nauraa.

Sen jälkeen hän on tervehtinyt meitä joka kerta.

Lue lisää: