Italialainen anoppi kirittää Ella Kannista keittiössä

Ella Kannisen pieni Toyota Yaris puikkelehtii tottuneesti Firenzen aamuruuhkassa. Toscanan alueen keskus, renessanssin kehto, on Kannisen vanha kotikaupunki. Lasten syntymän jälkeen perhe alkoi kaivata lisää tilaa ja vähemmän katupölyä, joten muutto kaupungin lähiöstä kokonaan sen ulkopuolelle oli luonteva valinta.

Kun toscanalainen maaseutu avautuu edessämme, en ihmettele, miksi. Maailmankuulun Chiantin viinialueen kukkulat ja laaksot ovat talven pysähtyneisyyden jälkeen kuin laastaria loskan ja pimeyden jähmettämälle sielulle.

"Tapasin mieheni Valerion ensimmäisen kerran Helsingissä, kun hän oli purjehduskilpailuissa. Viaton lomaromanssi unohtui, mutta pari vuotta myöhemmin kohtasimme uudestaan Italiassa, jossa olin kielikurssilla. Sillä kertaa se oli menoa", Kanninen kertoo.

Nyt Ella ja Valerio ovat Leonardon, 8, ja Raffaelen, 5, vanhemmat ja elävät italialaisen maalaiskylän mittapuun mukaan turhankin jännittävää elämää. Äiti sukkuloi töiden mukaan kahden maan väliä ja isä, avaruusinsinööri, tekee kansainvälistä energia-alan myyntiä ja konsultointia lähinnä kotikonttorista.

Lapset hoidetaan epäsovinnaisen modernisti niin, että Valerio on saanut kyläläisiltä liikanimen mammo, miespuolinen äiti. Välitön Ella ei juoruista pahastu.

"Kolikolla on aina kääntöpuolensa. Tuskin olisimme tässä, jos mieheni tai hänen sukunsa olisi peri-italialainen. Onneksi he ovat nykyaikaisia ja avarakatseisia", Kanninen sanoo.

Artisokka kuin miehen kämmen

Perinteinen maalaistori vaihtaa kylää ja paikkaa viikonpäivien mukaan. Se on näyttämö, jossa tehdään viikon ruokahankinnat ja vaihdetaan kuulumiset. Täällä artisokat ovat miehen kämmenen kokoisia ja hedelmät kaikkea muuta kuin tasalaatuisia. Mutta mitkä värit!

Myös supermarketteja on, mutta niissä käydään vain, jos torin tai oman puutarhan tarjonta ei riitä.
"Ennen Italiaan muuttoani olin täysin ruokasivistymätön", Kanninen kertoo samalla, kun valitsee näppituntumalla mehevimmät tomaatit.

"Kun Valerio avasi ensimmäistä kertaa jääkaapin oven Helsingin-yksiössäni, hän kysyi, millä oikein elän. En ole todellakaan kasvanut patojen ja kattiloiden keskellä. Söin mitä sattui enkä edes kovin säännöllisesti, joten onhan tässä ollut opettelemista."

Italialaiselle anopilleen keittotaidoton miniä oli aluksi mysteeri. He ovat läheisiä kuin ystävät, mutta jos puhutaan ruoanlaitosta, anoppi tuo ruoat mukanaan ja tekee lisää paikan päällä.

"Täällä ruoka-aineiden arvostus on sisäsyntyistä. Se on perinnettä, josta ollaan ylpeitä. Vähäisistäkin makuelämyksistä kerrotaan rinta rottingilla. Toki koen suorituspaineita, mutta en lannistu. Opin koko ajan lisää. Saan lisää itseluottamusta jokaisesta vieraille tekemästäni ateriasta, kun kukaan ei saa ruokamyrkytystä ja ruoasta vieläpä kiitetään."

Neljän lajin lounas kyläkoulussa

Kuudensadan asukkaan kylän, Lucardon, raitti on kapea ja autio, mutta sen varrelta löytyy tietenkin trattoria. Vaatimattoman näköinen julkisivu on silkkaa petosta. Sisällä keittiöstä tulvivat tuoksut saavat veden kielelle.

Tänään, kuten monena muunakaan lopputalven päivänä, paikalla ei ole ristin sielua, mutta padat porisevat. Tili tehdään turistisesonkina, huhtikuusta lokakuuhun, mutta paikallisia varten ravintola pidetään auki myös talvella.

Samalla, kun pöytään kannetaan friteerattuja salvianlehtiä, kesäkurpitsa-, sipuli- ja juustoalkupaloja, on Kannisen vanhin poika aloittamassa omaa ruokailuaan kyläkoulussa. Tietokoneluokkaa tai iPadeja ei ole, kirjattomasta opiskelusta ei alle sadan oppilaan koulussa edes puhuta, mutta ruoka tuodaan pitopalveluyrityksestä.

Lasten lounas sisältää alkupalan, välipastan, yleensä lihaa tai kalaa sisältävän pääruoan sekä jälkiruoan.
"Koulun saliin katetaan joka päivä pitkät pöydät. Oppilaat auttavat ja toimivat tarjoilijoina. Sitten he syövät, noin tunnin ajan", Kanninen kuvailee.

"Koululaiset vierailevat myös viini- ja oliivitiloilla ja oppivat näin pienestä pitäen, miten ruoka kasvaa ja mitä sen kasvattaminen vaatii."

Suhtautuminen lapsiin eroaa koti-Suomesta niin hyvässä kuin pahassa. Monesti lapset hemmotellaan piloille, ja huonoakin käytöstä katsotaan läpi sormien, mutta toisaalta heitä kunnioitetaan esimerkiksi ravintolan asiakkaina.

Suomea simppelisti

"Voisimme ottaa oppia täkäläisistä. Italialaiset ovat loputtoman kiinnostuneita Suomesta", kulttuurilähettiläämme kannustaa.

Kanninen itse innostuu suomalaisesta kalasta, lihasta, riistasta ja marjoista.

"Näistä raaka-aineista tehdyt ruoat pitäisi vain hioa huippuunsa. Yksinkertaiset asiat riittävät, kunhan ne ovat aitoja, helposti saavutettavissa ja kohtuuhintaisia. Italialaiselle unohtumaton kokemus voi olla vaikkapa makkaran paisto laavulla."

Trattorian villisikapasta ja savuricotalla höystetty kurpitsarisotto ovat viedä tajun. Kun ateria päätetään toscanalaiseen erikoisuuteen, jälkiruokaviiniin, johon dipataan mantelikeksejä, ei ihminen elämäänsä muuta kaipaa.

Ella Kannisen sanoin toscanalainen keittiö on syntynyt köyhyydestä, mutta se näkyy muulle maailmalle rikkautena. Kaikki raaka-aineet käytetään kannasta latvaan ja sorkasta saparoon. Ihmiset ovat paikallisylpeitä ja uskollisia lähituottajien raaka-aineille.

"Parhaat raaka-aineet ovat pelastukseni. Niiden avulla huonompikin kokki pärjää täällä", Kanninen nauraa.

"Liputan silti suomalaisen nakin puolesta. Se on arjen pelastaja, meidän pojat rakastavat nakkeja! Kun olemme Suomessa kolme viikkoa syöneet nakkisoppaa, nakkikastiketta tai lihapullia, mieheni alkaa pikkuhiljaa vihjailla, josko lähdettäisiin takaisin Toscanaan."

Ella Kanninen, 41

on toimittaja ja juontaja. Hän asuu Italian Toscanassa perheensä kanssa. Kanninen on tunnettu kasvo Suomen televisiossa ja esiintynyt myös italialaisissa ohjelmissa. Huhtikuussa ilmestyvä Ellan Toscana -kirja (Tammi, 208 s.) sukeltaa italialaiseen elämäntapaan ja ruokakulttuuriin. Saatavilla Prismoista.